Pepi: Kotona paras

Disneyn sarjakuvamaailma on runsaasti kansoitettu, ja mukaan mahtuu niin onnistuneempia ja käyttökelpoisempia kuin kehnompiakin hahmoja. Pepi ei missään nimessä kuulu suosikkihahmoihini.

Mitä sinulla on minua vastaan, mokoma alhaissyntyinen barbaari? Murskaan sinut kuin nubialaiset! Langetan kirouksen yllesi!

Suokaa anteeksi, Teidän Majesteettinne. En suinkaan tarkoittanut Teitä, vaan erästä tuhansia vuosia Teidän jälkeenne kehitettyä animaatio- ja sarjakuvahahmoa... eräänlaista maallista hieroglyfitaidetta... sitä on hieman vaikeata selittää. Tällä sepitteellisellä koirahahmolla vain sattuu olemaan sama nimi kuin Teidän Majesteetillanne, Ylä- ja Ala-Egyptin herralla.

Mitä? Kuka kapinen hykso on nimennyt rakkinsa minun mukaani? Häpäisijä saa tuntea luissaan Sekhmetin vihan!

Älkää minua katsoko, Teidän Kuutosdynastisuutenne! Ajatus ei ollut minun. Jos minä olisin saanut valita, ei mokomaa häpäisyä olisi kuunaan painotuotteessa nähtykään. Joku suomentaja jossakin on vain päätynyt moiseen ratkaisuun ties mistä syystä.

Suomentaja? Siispä koko Suomi on tunteva kiroukseni mahdin! Tuonpuoleisesta tulen minä Suomen tuhoamaan! Tämä ei jää tähän!

Khrm... aivan. Lukijoille on varmaankin jo selvää, että mainitsemani Pepi ei suinkaan viittaa 2300-luvulla eaa. hallinneeseen faaraoon (saati niihin kahteen myöhempään), vaan ärsyttävään sarjakuvahahmoon, joka on päätynyt Aku Ankan sivuja latistamaan esiinnyttyään lyhyesti vuoden 1955 Disney-animaation Kaunotar ja Kulkuri loppupuolella. On mysteeri, miten tämä 1900-luvun alkuun sijoittuvan verkkaisen rakkaustarinan sivuhahmo on päätynyt ankkojen ja hiirien rinnalle seikkailemaan - tai pikemminkin ei-seikkailemaan.

Liki joka ainoa Pepi-tarina on tyystin samanlainen kuin ne kaikki muutkin: Pepi, utelias koiranpentu, harhailee kotipihan ulkopuolelle, joutuu hankaluuksiin ja palaa kotiin, missä toteaa olevan mukavan turvallista ja ennalta-arvattavaa. En väitä, etteikö Disney-sarjakuvissa toistettaisi runsaasti hyvin samanlaisia juonia. Roope-sedän aarteenmetsästyksissä on yleensä sama rakenne, ja vielä kaavamaisempia ovat Akun ällistyttävän ja katastrofiin hybriksen kautta päätyvän hetkellisen taituruuden ympärille rakennetut hupailut. Mutta niissä sentään on panoksia. Vaakakupissa on huippuliikemiehen arvovalta sekä asema tai yksinhuoltajan toimeentulo. Niissä on jännitystä, koska tapahtumat ovat merkityksellisiä ja hahmot mielenkiintoisia. Pepi-tarinoissa taas kyseessä on pelkkä keskenkasvuisen kirppukasan haahuilu kotikulmien lähistöllä. Uteliaisuuden lisäksi Pepillä on melko vähän luonteenpiirteitä, ellei mukaan lasketa toisinaan ilmenevää ylimielisyyttä ja misogyniaa, jotka eivät varsinaisesti lisää piskin viehätystä.

Havainnollistan nyt muutamia Pepiin ja Pepi-"seikkailuihin" sisältyviä ongelmia käymällä läpi Aku Ankassa 16/2011 julkaistun kertomuksen "Kotona paras". Sen on käsikirjoittanut Ruud Straatman ja piirtänyt Daniel Pérez. On syytä huomauttaa, että tämä on Pepi-sarjojen luokassa aika hyvä suoritus, vaikka jo otsikko takaa, että kyseessä on tuttuakin tutumpi ja yllätyksettömämpi tarinankorvike siitä, miten Pepi livahtaa kodin ulkopuolelle, kohtaa vaaroja ja palaa kotiin opittuaan sen Suuren Totuuden, että siellä on hyvä olla.

Aloitusruudussa Pepillä on riitaa luonteettomien sisartensa kanssa. Nämä kolme selvästi veljensä kanssa eri rotua olevaa siskoa esiintyvät toisinaan Pepin "seikkailuissa". En tiedä, onko niillä nimiä. Ainakaan en kykene muistamaan sellaisia. Ei varsinaisesti ihme ottaen huomioon, että siskojen tehtävä on vain tarjota stereotyyppinen kiltin tytön vastakohta raisulle ja uteliaalle Pepille. Tätä olisi mielenkiintoista tarkastella sukupuolentutkimuksellisesta näkökulmasta, mutta pitäydytään nyt vielä itse "seikkailun" kehkeytymisessä. Siskot puhuvat jatkaen toistensa lauseita aivan kuin niillä olisi jaettu tietoisuus Tupun, Hupun ja Lupun (toisinaan) tapaan. Ainakin vastakohta tuli selville: nämä nartut (Mitä? Ne ovat narttuja!) ovat kunnollisia, tylsiä ja joka asiasta samaa mieltä. Pepi on siis tässä katraassa ulkopuolinen ja itsetuhoinen toisinajattelija.

Koska tytöt on ällöjä pelkureita ja kotipiha niiden hallussa, vetää avoin portti Pepiä puoleensa. Tässä vaiheessa olisi hyvä muistuttaa hieman omistajan vastuusta. Niksivinkki: jos jätät koiranpentuja valvomatta pihallesi, kannattaa sulkea portti! Vähentää hävikkiä jopa 100 %.

Pérez suoriutuu kuvakerronnasta hyvin, se on myönnettävä. Ilmeet ja varsinkin ympäristön kuvaus toimivat mukavasti. Vasemmanpuoleisessa ruudussa savinen tie on hyvä yksityiskohta. Pepin hieman pelokas ilme yhdistettynä puhekuplaan välittää tavoitellun epävarman uteliaisuuden tunnelman mainiosti.

Ja sitten... siamilaiskissat. Disney halusi siis erikseen muistuttaa, että hei, teimmepä nämä hassua muka-itämaista korostusta maukuvat viekkaat vinosilmäiset aasialaisstereotyypit ja olemme siitä pahuksen ylpeitä! On myönnettävä, että tässä tarinassa kissat esiintyvät vain kolmessa ruudussa pelkkinä härnäävinä katteina vailla jälkeäkään siitä ikävästä r-sanasta. Mutta jos on aikuisiällä nähnyt Kaunottaren ja Kulkurin, ei voine jäädä epäselvyyttä siitä, että nämä kissat ovat nätisti sanoen oman aikakautensa tuotteita. Itse asiassa kyseessä saattavat olla pahimmat esimerkit Disneyn... sanokaamme ei-niin-kaukonäköisestä kulttuurisen hienotunteisuuden vajauksesta.

Kunnioittavan rämpimät telveiset nerjäkymmentäruvurta, rukija-san!

Tarkoitin pitkien koko perheen animaatioelokuvien joukossa, en joissain sota-ajan propagandalyhäreissä.

Yo, me ei voida äänestää, koska me ollaan mus- siis variksia!

No nuo nyt eivät edes ole hirveän pahoja, jos vain pääsee sen Jim Crow -jutun yli...

How. Minä Kirppuinen Biisoni. Alkoholisti ja kasinoyrittäjä. Suuri Manitou, ugh ugh!

HYVÄ ON HYVÄ ON HYVÄ ON LOPETTAKAA JO! Si ja Am eivät ole pahin esimerkki Disneyn r-ärräisyydestä. Palataan Pepiin, tämän jälkeen sekin tuntuu auvoisalta. 

Pepi tietysti vetää pultit irvikissojen elkeistä ja syöksyy perään. Hauvan kommentti on kieltämättä huvittava ja aiheuttaa kevyen hymähdyksen: "Tämä ei käy laatuun! Koirallakin on kunniansa." Tämä valottaa melko hyvin Pepin luonnetta ja on käsikirjoittajalta ja/tai suomentajalta nokkelasti kynäilty. Tämä koiranpentuhan on muiden rakastettavien ominaisuuksiensa lisäksi myös koppava, huonolla itsetunnolla raskautettu ja aggressiivinen. Kissat kuitenkin eksyttävät Pepin nopeasti naureskellen tälle puskista. Ja sitten tapahtuu jotain traagista:

Vaivaiset puoli metriä, ja olisimme päässeet iäksi Pepistä. Se oli niin lähellä! 
On silti yhä kehuttava tarinan visuaalista ilmettä. Monet sarjakuvien Pepi-"seikkailut" on sijoitettu epämääräiseen nykyaikaan, mutta tämä tarina selvästikin ajoittuu Kaunottaren ja Kulkurin aikakauteen jonnekin 1910-luvulle, kuten ajoneuvo paljastaa. Alkuperäismateriaalille uskollinen ajoitus tekee kertomuksesta marginaalisesti mielenkiintoisemman, ja Pepi-tarinat tarvitsevat kaiken mahdollisen avun.

Tämän hedelmättömän läheltä piti -tilanteen jälkeen Pepi ilmestyy puistoon (jep, autoruutua seuraa välittömästi kuva Pepistä vain huolettomasti tallustelemassa puistokäytävällä), jonne on aiemmin päässyt vain hihnassa. Hyvin nopeasti käy selväksi, että alkaen auton kohtaamisesta on tämä ns. seikkailu pelkkä kumulatiivinen typerien vaikeuksien takaa-ajokavalkadi, jonka kuluessa Pepi aiheuttaa yhä lisääntyvää kaaosta ja joutuu pakenemaan yhä useampaa kiukkuista ihmistä.

Yhdyn polvihousupojan arvostelmaan. 
Tulin muuten samalla huomanneeksi, miten outoa on nähdä Aku Ankan sivuilla ihmisnenällä varustettuja hahmoja. Yleensä sellaisia ei juuri Matami Mimmin ja hyvin harvoin näyttäytyvän Hekla-velhon lisäksi kohtaa. Tässä seikkailussa se toki on perusteltua, kun mitättömät tapahtumat sattuvat elokuvan esittelemässä maailmassa, joka on erillinen muusta sarjakuvauniversumista.

Jep, vastustamattomia sinun susimaisille tappajan vaistoillesi, koira. Siksi lintujen pesimäaikana ei saaristossa saa pitää koiria irrallaan. Ne näet tappavat lintuperheitä. Raatelevat poikaset hajalle. Kyhmyjoutsenemo on aivan oikeassa suhtautuessaan tunkeilevaan ja verenhimoiseen piskiin vihamielisesti. Ornitologiset yksityiskohdat ovat sikäli korrektit, että kyhmyjoutsen tosiaan sähisee uhkaavalle tuulelle äityessään.

Eivätkä Pepin koettelemukset siihen lopu. Josif Stalin saapuu rähjäämään ja heristelemään nyrkkiä mokomalle itsekkäälle porvarikoiralle. Mitenköhän hän on tähän puistoon päätynyt?

Toimin 1910-luvun alussa kesätöissä puistonvartijana. Kommunistikin tarvitsee rahaa.

Pepillä ei siis mene hyvin. Se on yritetty kertaalleen (harmillisen epäonnisesti) liiskata automobiililla, ajettu pois omaisuuden tuhoamisen vuoksi, hätyyttänyt rauhallisia vesilintuja ja saanut kannoilleen Neuvostoliiton diktaattorin, joka epäilemättä aikoo lähettää piskiparan jonnekin Uralin taake, jos sen vain kiinni saa. Lisäksi paetessaan Pepi onnistuu pilaamaan Aljaksandr Lukašenkan piknikin:

Koira pilasi herkkuhetkeni! Tästä hyvästä vangitutan opposition!

Nyt Pepi on kuitenkin oppinut läksynsä, mikä oli ilmeistäkin ilmeisempää jo ennen tarinan lukemisen aloittamista. Lopetusruutu vertautuu asetelmassaan aloitusruutuun sillä erotuksella, että ns. sankarimme on käynyt läpi sen saman avartavan kokemuksen kuin joka ainoa kerta tähänkin asti:

Oliko tässä kertomuksessa jotain pointtia? Ei ainakaan sellaista, jota ei olisi saatu tismalleen, täydellisesti samanlaisena suurin piirtein kaikissa muissakin onnettomuudekseen meitä piinaamaan lähetetyissä Pepi-sarjoissa. Olen valmis hyväksymään sen, että ehkä Pepi-tarinat on suunnattu Aku Ankan pienimmille lukijoille, mutta se ei tarkoita, etteikö niissä voisi olla oivallusta ja jotakin uutta. Tämä tarina erottuu joukosta edukseen visuaalisen ilmeensä ja Pepin luonteen valottamisensa ansiosta, mutta siitä huolimatta käsikirjoitus on vasemmalla kädellä sudittu kokoelma kuluneita ja ilmeisimpiä koirakommelluksia. Tällaisen keksaisee kolmessa minuutissa, kun assosioi vapaasti aiheesta koira irrallaan puistossa. Vaikka jotain tehtäisiinkin pienemmille lapsille, ei se tarkoita, etteikö asian eteen pitäisi nähdä vaivaa. Piirtäjä on sitä selvästi viitsinyt nähdä, mutta käsikirjoitus on tylsää ja yhdentekevää liukuhihnakamaa.

Pepi-sarjoja vaivaavan äärimmilleen viedyn, liki kopiokonemaisen mielikuvituksettoman toiston vuoksi pidän niitä pelkkinä halpoina täytesivuina, joihin turvaudutaan, jotta lehti saadaan täyteen. En valittaisi, vaikka Aku Ankassa ei enää ikinä julkaistaisi ainoatakaan Pepi-sarjaa. Itse asiassa suosittelisin moista ratkaisua, kun ei ole taso tuntunut parantuvan.
Pepi: Poissa paras.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.