Aku Ankka 1/2013

En omista oikeuksia skannaamaani kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä. Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Ankalliskritiikki käy käsiksi vuoden ensimmäiseen Aku Ankka -lehteen. Useampivuotisen tradition mukaisesti uuden vuoden ensimmäisessä numerossa julkaistaan Carl Barksin pitkä seikkailusarjaklassikko. Vuonna 2013 vuorossa on Kultaisten kattojen kaupunki vuodelta 1957, jota ei ole aiemmin lehtimuodossa suomeksi julkaistukaan. Jo oli siis aikakin. Kansikuvan on laatinut Daan Jippes, ja siitä käy selvästi ilmi eräs tarinan merkittävimmistä elementeistä - länsimainen kulutuskulttuuri perinteisiä kolmannen maailman yhteiskuntia romahduttamassa.

Pidän enemmän ns. vitsikansista, joissa esitetään jokin hupaisa yksittäinen tilanne, jolla ei ole yhteyttä itse lehden sarjoihin. Kyseessä on henkilökohtainen preferenssi omilta lapsuusajoilta. Nämä ajattomat vitsikannet ovat hävinneet Aku Ankan taskukirjoista, ja yhä useammin myös Aku Ankan kannessa on jokin johtoseikkailuun liittyvä kohtaus. Käsittääkseni vitsikansilla ei ole kovin paljon kansainvälistä kysyntää, ja olen valmis hyväksymään kelvolliset seikkailukannet varsinkin, kun kyseessä on todellinen klassikkoseikkailu.

25-sivuinen Kultaisten kattojen kaupunki on klassista Barksia, ja haluan käsitellä sitä joskus toiste tarkemmin ja syvemmin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Se on näet seikkailu, jossa on liian paljon asiaa tällaiseen yksittäisen lehtinumeron arviointiin ja joka ansaitsee monipuolisemman käsittelyn. 

Lyhyesti voidaan kuitenkin todeta, että seikkailu on minusta Barksia voimiensa huipulla. Piirrosten ankkahahmot ovat suurenmoisen eläviä ja ilmeikkäitä, ja seikkailu kehittyy parhaan Barksin tapaan vähitellen odottamattomaan suuntaan koomisten välikohtausten kautta. 

Tarinassa on myös heikkouksia ja riskialtista ainesta. Peruslähtökohta - naurettavan pitkälle paisuva vedonlyönti/arvovaltakisa - on sangen kulunut ajatus, mutta siitä irtoaa monta viihdyttävää vitsiä. Vakavampia pulmia liittyy siihen, että seikkailu ei ole kaikkien elementtiensä osalta kestänyt ajan hammasta aivan priimakunnossa. AA:n toimituksen oma lyhyt esittely lehden sivulla 46 kiinnittää aivan oikein huomiota siihen, miten Barks on pyrkinyt satirisoimaan oman aikansa amerikkalaista pop-musiikkia. Pienoisnauhurit ovat tietysti myös nykynäkökulmasta suunnilleen antiikkinen myyntituote, joille tuskin löytyisi ostajia enää (Ranskan?) Indokiinastakaan. Lisäksi nykynäkökulmasta voi olla hieman kiusallista katsella kuvausta Tangkor Watin asukkaiden lapsekkaasta innostuksesta. Tosin tämä kolmannen maailman kuvaus ei ole alkuunkaan Barksin eikä varsinkaan Disney-sarjakuvan pahimmasta päästä.

Lopulta minun on päädyttävä siihen, että Kultaisten kattojen kaupunki on ansiokas ja erittäin monipuolinen ankka-seikkailu, joka ansaitsee syvän postkolonialistisen tarkastelun. Se on kertomus materialistisen voitontavoittelun järisyttävästä vaikutuksesta ei-länsimaiseen traditionalistiseen yhteiskuntaan. Käytännössä koko Tangkor Watin valtio romahtaa, minkä merkkinä kuningas Yul Brynner menettää valtansa - eikä kukaan vaivaudu edes järjestämään varsinaista vallankumousta.

Kuinka ollakaan, Yul Brynner esitti Siamin kuningasta musikaalin The King and I elokuvaversiossa... vuosi ennen sarjan julkaisua.

Huomionarvoista on sekin, että ankkahahmot, tarinan nimelliset sankarit, eivät näyttäydy lopulta kovin edullisessa valossa: pientä kuningaskuntaa kohdannut yhteiskunnallinen katastrofi johtuu pelkästä ankkojen keksinäisestä lapsellisesta vedonlyöntiuhittelusta. Lisäksi ankat huijaavat jatkuvasti sekä toisiaan että asiakkaitaan. Akun toiminta on tyystin epäreilua ja itsekästä hänen vaihtaessaan nauhureita tangkorilaisten arvoesineisiin: nauhurit otaksuttavasti vaativat virtaa, eikä eristyksissä eläneessä yhteiskunnassa taatusti ole paristoja saati verkkovirtaa akkuja varten. Aku ei missään vaiheessa tee tätä selväksi tangkorilaisille, joten kyse on minun etiikkani mukaan huijauksesta, jossa käytetään hyväksi tietämätöntä osapuolta. Roope taas manipuloi kuninkaan hermoromahduksen partaalle, aiheuttaa lämpöhalvauksia sekä rakenteellisia vaurioita ja lopulta vie valtakunnasta petoksella kaksi ja puoli tonnia kultaa. Tällainen toiminta on suorastaan alhaista, mutta tarinan lopetus ei pyri millään tavalla eksplisiittisesti sitä problematisoimaan. Lopussa kyse on pelkästään vedonlyönnistä ja sen voittamisesta, ja antropologialle tuntematon valtakunta redusoituu pelkäksi kokoelmaksi kuluttajasegmenttejä ja kallisarvoisia vaihtotuotteita.

Sarja on siis yllättävänkin ajankohtainen. 1950-luvun popkulttuuriviittaukset ja teknologia ovat pelkkää pintaa: kertomuksen ytimessä on läntisen maailmanlaajuisen talousvallan ja kulttuurisen hegemonian leviäminen alueille, missä tällaiset rakenteet ovat vanhastaan tyystin tuntemattomia. Se jos mikä on mielenkiintoinen aihe ankkasarjakuvalle. Ajankohtaisuutta on muissakin seikkailun elementeissä:

Helppo ja tuottoisa myyntihomma särähtää hieman korvaan - mahtoiko olla kauppamatkustajan työ niin järin hohdokasta edes Eisenhowerin Amerikassa? Sen sijaan ikkunasta sisään avautuva näkymä on meille 2010-luvun lukijoille turhankin tuttu vain sillä erotuksella, että solmukkeet ovat nykyään harvinaista. 

Hieman kitkeränsuloinen maku seikkailusta jää - toisaalta ankat esitetään pitkälti sympaattisina ja heidän touhunsa ovat johdonmukaisen viihdyttävää seurattavaa, mutta siitä ei pääse mihinkään, että he ovat myös tarinan roistoja, ja lopussa isoin roisto palkitaan juonittelustaan ja petoksestaan henkilökohtaisella triumfilla, ja jos siitä haluaa jotain myönteistä hakea, niin ainakin työnantajien aiemmin osoittama ikärasismi osoittautuu eksplisiittisesti perusteettomaksi.

Menestys ei ole iästä kiinni, kunhan kehtaa höynäyttää eristyksissä eläneitä alkuperäiskansoja!

Kultaisten kattojen kaupunki on problematiikastaan huolimatta (ja ehkä osin sen ansiosta) komea ja kiinnostava aloitus vuodelle 2013. Tulen aivan varmasti palaamaan tämän seikkailun pariin tuonnempana. Lehdessä julkaistaan uusi käännös, jota on päivitetty teknisen ja valuuttaan liittyvän sanaston osalta, ja se toimii mainiosti.

Lehden kakkostarina on kymmensivuinen Mikki-seikkailu Vieras menneisyydestä, jonka ovat käsikirjoittaneet Pat ja Carol McGreal ja piirtänyt Fabrizio Petrossi. Mikki ei ole suosikkihahmoni - itse asiassa kaikkea muuta - mutta hänen seikkailunsa ovat silti toisinaan mielenkiintoisia ja viihdyttäviä. Tämänkertainen alkaa komeissa puitteissa Louvren edustalla.

Petrossi on selvästi nähnyt hieman vaivaa arkkitehtuurin jäljentämisen suhteen, vaikka en muuten hirmuisesti hänen tyylistään pidäkään. (Pedanttina lisähuomiona mainittakoon, että Louvren edustan suihkulähdealtaat on jätetty kuvasta kokonaan pois.) Mikki on siis saapunut Pariisin keskustaan otaksuttavasti EuroDisneystä. Ja ilmeisesti Louvreen tuodaan näyttely-esineet pienellä kärryllä pääsisäänkäynnin kautta. Ymmärrän hyvin tällaiset kerronnallisesti perustellut logiikkapoikkeamat, mutta minusta on hauska silloin tällöin kommentoida niitä.

Mikin ystävä, professori Tomuluinen, on siis löytänyt romukaupasta ikivanhoja muinaisegyptiläisiä kulttiesineitä ja lähetti Mikin tuomaan ne kärryllä Louvreen. Miksi? Miksi ihmeessä kuljettaa "ikivanhoja arvoesineitä" jonkun satunnaisen yksityishenkilön matkassa, yksityishenkilön, joka ei selvästi tiedä niistä mitään? Eikö olisi parempi hoitaa asia valvotusti? Louvrella luulisi riittävän resursseja asianmukaisen kuljetuksen järjestämiseen.
On myös outoa, että professori Tomuluinen "päätteli heti" muinaismuistojen kuuluvan Louvreen. Itse näppituntumalta otaksuisin niiden kuuluvan johonkin egyptiläiseen museoon, ellei niitä sitten ole aikanaan Louvren kokoelmista varastettu. Mutta selitykseksi kelvannee se, että patsaat kuuluvat kokoelmaan, jonka muut osat ovat jo Pariisissa.

Mikin epäilevä reaktio hänen tallustaessaan lasipyramidin sangen uskollisesti jäljennetyssä sisäänkäynnissä on erikoinen. Hän mulkoilee Hautalaa hyvin epäluuloisesti tämän iloitessa kokoelman täydentymisestä. Mies jopa vääntää vitsiä Anubiksen ilahtumisesta. Miten tämä muka on epäilyttävää? Itseäni ihmetyttää enemmän Tomuluisen kummallinen logiikka ja käsittämättömän onnekas egyptologinen löytö romukaupasta. Mikki on skeptinen ja terävä-älyinen hahmo, mutta tässä hänen epäilynsä vaikuttaa vain väkinäiseltä osoitukselta hänen terävyydestään. Hautalan käytöksessä ei näet ole mitään outoa, ei ainakaan oudompaa kuin ne aiemmat omituisuudet, jotka Mikki on selvästi hyväksynyt sellaisinaan. Tällainen ei ole parasta mahdollista käsikirjoittamista: olisi parempi, jos me lukijoinakin näkisimme Hautalan toimissa jotakin epäilemisen arvoista. Anubis-viittaus vaikuttaa tällaisenaan yhdistettynä Hautalan hyväntuuliseen kehonkieleen pelkältä harmittomalta letkautukselta.

Hautala johdattaa Mikin Anubiksen pyhätön rekonstruktioon, missä kohtaamme itse "tötterökuonon", sakaalinpäisen Anubiksen, vanhan valtakunnan aikaisen kuolleiden jumalan. Hautalan kertomus Napoleonista käy varsin hyvin yhteen historian kanssa, ja sitä voinee pitää kehuttavana yksityiskohtana. Napoleon soti Egyptissä ja Levantissa brittien intressien horjuttamiseksi vuosina 1798-1801. 

Pidin enemmän valkoisesta hevosestani.

Valistusajan hengessä Ranskasta lähti mukaan yli sata tiedemiestä ja parituhatta kuvataiteilijaa, jotka dokumentoivat Egyptin muinaismuistoja tuottaen siihen asti laajimman tieteellisen yleisesityksen Egyptin historiasta, kansasta ja luonnonoloista. Description de l'Égypte julkaistiin Ranskan valtion toimesta useassa osassa 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Ranskalaiset myös veivät Egyptistä paljon muinaismuistoja, kuten hieroglyfien arvoituksen ratkaisseen Rosettan kiven, mutta vain puolisen sataa esinettä päätyi Louvreen. Britit kaappasivat ranskalaisten laivoja sekä päihittivät näiden jälkijoukot Niilin rannalla vieden ison osan Napoleonin retkikunnan kokoamista muinaismuistoista British Museumiin.

Hautalan sanojen perusteella voidaan siis päätellä, että suuri osa Louvren napoleonisesta egyptologisesta kokoelmasta koostuu Anubiksen pyhätön irtaimistosta. Palatkaamme tästä yleissivistävästä vivahteesta ilahtuneena itse sarjakuvan pariin.

Mikin epäluuloisuus alkaa vaikuttaa vainoharhaiselta. Hän pitää Hautalaa "melkoisena höyrypäänä" ilman mitään vakuuttavaa syytä. Hautala on tähän mennessä osoittanut ainoastaan (a) olevansa innostunut kokoelman täydentymisestä ja (b) tietävänsä egyptologiasta melkoisesti, toisin kuin Mikki, joka ei tunnista edes suurin piirtein ikonisinta egyptiläisjumaluutta. Koska en kykene näkemään tässä mitään epäilyttävää ainakaan suhteessa niihin olosuhteisiin, jossa Mikki antiikkikuriirina toimii, joudun pitämään hiirtämme vain paranoidina. Ehkä matka Pariisiin tosiaan oli "rankempi" kuin luulimmekaan, henkisesti.

Vielä omituisempi on Mikin vaatimus ottaa yhteyttä Tomuluiseen sen varalta, että on "saattanut muuttaa mielensä". Mitä tämä on olevinaan? No, koska jokaisen, josta Mikki ei satu pitämään, on oltava roisto, laukaisee Hautala erään niistä äärimmäisen onnekkaasti asennetuista ansoista, joita esiintyy vain sarja- ja elokuvissa - sellaisen, joka toimii vain, jos uhri sattuu seisomaan yhden tietyn neliömetrin alalla. Kun Mikki on kalterien takana, Hautala suorittaa muinaisen rituaalin hölisten pseudomuinaisegyptiä ja asetellen pikemminkin karnevaalinukeilta kuin muinaisegyptiläisiltä artefakteilta näyttävät patsaat Anubiksen monumentin juurelle.

Muinaiset rituaalit patsaiden ja pseudomuinaisegyptin kera eivät koskaan enteile hyvää, sen verran minäkin sentään tiedän.

Nyt Hautalan puuhat vaikuttavat hyvin höyrypäisiltä, mutta käsikirjoittajat halusivat tehdä tämän selväksi jo aiemmin väkisin Mikin kautta. Pikkupatsaat paljastuvat mekaanisiksi roboteiksi, jotka kokoontuvat Anubiksen monumentille. Jonkin on pakko herätä henkiin, ja niinhän käykin.

En voi väittää, että tämä henkiin herätetty Anubis antaisi itsestään erityisen arvokkaan tai pelottavan vaikutelman. Pikemminkin...

Piirrosjälki on sarjassa normaalien hahmojen ja arkkitehtuurin puolesta kelvollista, mutta Anubiksesta ja sen pikkuruisista robottikätyreistä puuttuu minusta mystiikka, salaperäisyys ja uhkavuus, jota ne mielestäni tarvitsisivat tehdäkseen suotuisamman vaikutuksen. Anubis marssii robottien saattamana ulos kammiosta tuhoten korvaamattomia taideaarteita museossa. Hautala on saanut tehtävänsä suoritettua ja vapauttaa Mikin, joka vaatii selitystä. Ja voi pojat, sepä on melkoinen selitys. 

"Vuosikymmenien tutkimusten jälkeen" Hautalalle on selvinnyt, että Anubis on todellisuudessa planeetallemme haaksirikkoutunut muukalainen ulkoavaruudesta. Egyptiläiset, joilla oli huono tuuri asua laskeutumispaikan läheisyydessä, pitivät olentoa jumalana. Anubis taas määräsi egyptiläiset rakentamaan joukon monumentteja, joilla oli tarkoitus ottaa yhteys hänen kotiplaneetalleen ja välittää avunpyyntö. Mistään ei käy ilmi, millaisten "tutkimusten" nojalla Hautala on tämän selvittänyt. Ehkä Dänikenin himphamppua tankkaamalla. Suhtaudun aika happamasti näihin muinaisten sivilisaatioiden monumentit ovat avaruusolentojen kontaktivälineiksi suunnittelemia laitteita -tyyppisiin sepitteisiin. Niitä on nähty jo melkoisesti, ja oikeastakin historiasta saisi aikaan mielenkiintoista tarinanjuurta.

Tässä ruudussa Anubiksen työnjohtaja-asento on minusta huvittava. En vain ymmärrä, miksi Anubis yritti rakentaa kaikki yhteydenottomonumentit Egyptin alavalle tulvatasangolle. Egyptissä on näet myös ylänköä ja vuoria, joilla voisi päästä helpommin lähemmäs vaadittavaa mittaa. Egyptin korkein huippu on Etelä-Siinailla sijaitseva Pyhän Katariinan vuori, jonka korkeus on 2629 m merenpinnasta. Tuskinpa pyramidista oli tarkoitus tulla vielä sitäkin korkeampaa? Anubis on siis jotenkin typerä tai sitten Hautalan horinat eivät toisin sanoen oikein vakuuta. Mutta joka tapauksessa Anubis vaipui horrostilaan pyramidin valmistumista odottaessaan ja ohjelmoi robotit herättämään itsensä otolliseen aikaan. Robottipatsaat jäivät kuitenkin ryöstäjien saaliiksi. Nyt Hautala on kuitenkin herättänyt Anubiksen, joka on päättänyt hankkiutua kotiin.

Anubis murtautuu ulos Louvresta ja paikantaa 23-metrisen Luksorin obeliskin (ns. "Kleopatran neula", joka tosin on Ramses II:n ajalta) Place de la Concordella, joka ei muuten näytä yhtään siltä kuin tässä ruudussa. Supervahvat robotit kuljettavat obeliskin johonkin korkeaan paikkaan. (Mikki sanoo: "Pariisissa ei taida juurikaan olla pyramideja". Millainen konstruktio mahtoikaan komeilla Louvren edustalla vielä hetki sitten, huomiokyvytön hiirulainen?) Hmmm, mikä voisi olla korkea paikka Pariisissa?

Niinpä tietysti. Otin tämän ruudun esiin, koska siinä on varsin mukavaa Seinen rannan kuvausta romanttisine siltoineen ja vanhoja kirjoja, postikortteja yms. myyvine kojuineen. Tosin jos vasemmalla näkyvän rakennelman on tarkoitus olla Notre Damen katedraali, on Pariisin maantiede muuttumut melkoisesti viime visiitistäni. Mutta en halua olla pikkumainen: Anubiksen kulkua (sangen harvakseltaan kansoitetun) Pariisin läpi on kiistatta viihdyttävää seurata.

Edelleen on myönnettävä, että en arvannut lehden avatessani päätyväni näkemään egyptiläistä jumalaa kiipeilemässä Eiffel-tornissa toinen monumentti kainalossaan.

Kun rakentaa ylikorkeita rakennuksia, ottaa tietoisen riskin jättiläishirviöinvaasiosta. Jokin monumentaaliarkkitehtuurissa vain vetää niitä puoleensa.

Mikin kommentti "Mitähän seuraavaksi?" on kuvaava ja oireellinen tämän kymmensivuisen tarinan kohdalla. Mikillä ei ole aktiivista roolia. Hän vain seuraa tapahtumia ja kommentoi niitä vaikuttamatta niiden kulkuun. Tarinan näkymissä on viihdykettä, mutta käsikirjoitusta ei voi kehua vahvaksi. Sankarille pitäisi antaa aktiivisempi rooli kuin pelkkä taivasteleva selityslaatikko. Heti tämän jälkeen Mikki sentään saa erään idean, mutta sankarin panos tarinassa on huomattavan vähäinen ja tarkkailijamainen.

Toinen ongelma käy ilmiselväksi, kun lukija katselee komeaa näkyä Eiffel-tornia kapuavasta Anubiksesta. Eiffel-tornin katto on 300,65 metrin korkeudessa. Jos tällainen korkeus riittää, niin miksi ihmeessä Anubis ei Egyptissä kavunnut obeliskin kera 300,65 metrin korkeuteen jollekin vuorelle? Egyptissä on ylänköalueita ja vuoristoa melko paljon - valinnanvaraa riittäisi. Nyt 300,65 m - plus muutama sentti - kuitenkin riittää, ja pelastusalus saapuu poimimaan Anubiksen mukaansa. Kohtaus on näyttävä, mutta katsokaapa tarkkaan alusta. Näemme sen läheltä tasan kahdessa ruudussa:

Ja niissä kahdessa ruudussa ei selvästikään esiinny sama alus. Alemmassa ruudussa komeileva intergalaktinen kulkuneuvo poikkeaa muotonsa, värityksensä, kokonsa ja nokan yksityiskohtien puolesta siitä, joka meille ensin esiteltiin. Taiteilijan tulisi olla hieman tarkempi.

Tarina päättyy siis onnellisesti. Hautalakin saapuu paikalle ja ehtii samassa keskustelussa todeta, että "koko kaupunki on sekasorron vallassa minun tutkimusteni takia" ja että "Pariisi [on] entisensä". Minun on ikäväkseni todettava, että tässä tarinassa on enemmän heikkouksia kuin vahvuuksia. Hautala ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo, Mikille on sälytetty turhan passiivinen rooli eikä Anubis näytä kovin kunnioitusta herättävältä. Visuaalinen ilme on tosin muutoin melko mukava, ja vaikuttaa siltä, että tarina olisi voinut parantua merkittävästi, jos sille olisi suotu hieman lisää pituutta. Alku on nykyisellään hyvin kiireisen sekä väkinäisen oloinen, ja se vaikeuttaa Mikin ja Hautalan toimien sekä luonteen riittävää luotaamista. Seikkailussa on liikaa tiivistetyn läpijuoksun tuntua, vaikka hyvä ja värikäs käännöstyö pelastaa pahimmalta kankeudelta. ("Olipa tömäys! Piskuisten apumiesten muskelit eivät enää kestäneet ponnistusta.") Toisaalta tarinassa on muutamia viihdyttäviä näkymiä Pariisin maamerkeistä ja hiukan yleissivistäviä mytologian ja historian murenia.

Joka tapauksessa sarjassaan paljon parempi kuin tämä tekele.

Erinomaisen Kultaisten kattojen kaupungin ja lattean Vieraan menneisyydestä ohella AA 1/2013 pitää sisällään myös kolmen ruudun strippimuotoisen vitsisarjan nimeltään Rahasampo (Jos Beekman / Marga Querol Manzano) ja Pascal Oostin sekä Daan Jippesin jatkosarjan Pohjoisen posteljooni alkuosan. En aio arvioida Pohjoisen posteljoonia ennen kuin olen voinut lukea sen kokonaan. Tässä vaiheessa uskallan sanoa, että piirrokset ovat laadukasta Jippesiä ja ilo silmälle.

Vuoden ensimmäinen Aku Ankka on epätasainen kattaus. Hyvä on huippuluokkaa, heikko taas... no, heikohkoa. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin myönteinen, koska se hyvä on niin hyvää ja mielenkiintoista, ja vieläpä ensi kertaa AA:n sivuilla.