Aku Ankka 4/2013 (ja naishahmoista Ankkalinnassa)

Vuoden neljäs Aku Ankka -lehti on lojunut jo puoli viikkoa luettuna, joten on korkea aika suoda sille lyhyt arvio. Ja kirjoittaa pienoisessee mielenkiintoisesta tangentista.

Siinä missä aiemmat kolme tämänvuotista numeroa ovat kokonaisarvioissani nousseet hyvän tasolle, on numero neljä keskinkertainen tapaus. Sen tarinakokonaisuus ei liiemmin säväytä. Paco Rodriguezin taiteilema kansi nyt kuitenkin on näpsäkkä ja Akun turhautunut ilme hyvin tilanteeseen sopiva yhdistelmä ärsytystä ja absurdin kohtalon tyyntä hyväksymistä. Tämä on juuri alistuneen tunnelman ansiosta hauskempi kuva kuin sellainen, jossa Aku olisi pantu kauhuissaan ällistelemään tien avaruudenviitan ilmoittamaa etäisyyttä.

Johtosarjana on Lars Jensenin käsikirjoittama ja Feriolin piirtämä Iines-tarina Kuka on Iines Ankka? Se käsittelee lähtökohdiltaan hyvinkin mielenkiintoisesti Iineksen identiteetti- ja rooliongelmia ankkasarjakuvan maailmassa. Tarina alkaa Iineksen päiväkirjamerkintänä. Hän ajautuu identiteetti- ja itsetuntokriisiin, kun kerätessään rahaa hyväntekeväisyyteen kuulee kahden leidin vaihtavan muutaman sanan. Tarkemmin ottaen seuraavat sanat:

"Älä huomioi tuota rahanruinaajaa, Yrsa. Hänen sulhonsa on se moukkamainen Aku Ankka, joka saapui pormestarin tanssiaisiin merimiesasussa."

Iinestä piinaa ajatus siitä, että ihmiset tuntuvat määrittelevän hänet vain jonkun tyttöystäväksi. Hän jopa kirjoittaa:

"En ole koskaan ollut muuta kuin Aku Ankan mielitietty."

Tässä itsekriittisessä arvostelmassa on kosolti totuutta. Iines on alkujaan luotu pelkästään Akun tyttöystäväksi, jotta nousussa olleelle ankkahahmolle saataisiin kirjoitettua lisää koomisia tilanteita. Ineksen varhaisversio nimeltään Donna näyttäytyi Meksikoon sijoittuvassa lyhytpiirretyssä Don Donald vuonna 1937, mutta sarjakuvamaailman omassa todellisuudessa häntä pidetään yleensä (silloin äärimmäisen, äärimmäisen harvoin, kun hän esiintyy) erillisenä hahmona ja Iineksen vanhana kilpailijana. Omalla nimellään ja virallisesti Iines Ankka esiteltiin vuonna 1940 animaatiossa Mr. Duck Steps Out, jonka on käsikirjoittanut itse Carl Barks, joka tuolloin työskenteli Disneyn animaatiopuolella. Iines ilmaantui nopeasti Bob Karpin ja Al Taliaferron Aku-sanomalehtisarjakuviin vakituiseksi hahmoksi ja siitä lähtien kuulunut Ankkalinnan vakituiseen henkilögalleriaan. Monasti on Aku hänet nolannut, ja lukemattomia kertoja ovat Aku ja Hannu hänestä taistelleet. Mutta itse hän ei ole ollut kovinkaan aktiivinen. 

Tämä huomio ei sinänsä ole kovin vallankumouksellinen - ei tarvitse olla vakaumuksellinen feministi huomatakseen, että Disneyn sarjakuvamaailmassa ei ole yllin kyllin aktiivisiin rooliin kirjoitettuja naispuolisia hahmoja. On kuitenkin Jenseniltä ansiokasta tuoda tämä huomio avoimesti esiin osana Iines-tarinan (harvinainen ilmiö sinänsä) juonta. Iineksen pohdinnat tässä johtosarjassa lähestyvät sarjakuvan sisäistä metatasoa, jossa päähenkilön huomiot pätevät niin hänen tuntemuksiinsä tässä nimenomaisessa seikkailussa kuin hänen hahmoonsa Disney-sarjakuvan kokonaisuudessakin.

Disney-sarjakuvassa - kuten monessa muussakin fiktiokertomuksia käyttävässä mediassa - miespuolinen hahmo esitetään normina, ja naiset tämän normin feminiinisinä muunnelmina tai poikkeamina. Syy voi olla siinä, että tietyt mediat on erityisesti suunnattu markkinointimielessä pojille ja jotkut tytöille. Syytä voi piillä siinäkin, että ehkä käsikirjoittajat ovat useammin miehiä eivätkä ole varmoja, osaisivatko kirjoittaa uskottavan naispuolisen hahmon (vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään mahdotonta: kannattaa kirjoittaa henkilöitä eikä niinkään sukupuolia, jos tavoitteena on olla toimiva ja vakuuttava).

Esimerkkejä maskuliinisesta normituksesta on Disneynkin sarjakuvissa vaikka kuinka. Periaate oli etenkin alkuaikoina hyvin yksinkertainen. Jos tarvitaan Mikille romanttinen intressi, mitä tehdään? Piirretään Mikille erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan sitä Minniksi. Entä jos Akulle tarvitaan vastaava? Piirretään Akulle erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan tulosta Iinekseksi.

Parasta myös tehdä rusetista vaaleanpunainen. Ettei jää kenellekään epäselväksi, että kyseessä on nainen. (Iineksen ensiesiintyminen animaatiossa Mr. Duck Steps Out, 1940)

Vaikka tämä uusien hahmojen tekeminen tiettyjen feminiinisten markkerien lisäämisellä olemassa oleviin miespuolisiin hahmoihin onkin hieman omituinen tapa toimia, ei sitä enää juuri harrasteta. Ongelmaksi muodostuukin se, miten usein näin luodut naishahmot jäävät ilman kunnolla kehitettyjä luonteenpiirteitä ja kertomuksellista aloitekykyä. Epäilläänkö arviotani epäreiluksi? No hyvä on, tehdään testi. Kootkaa porukka. Tehtävä on seuraava:

Kuvailkaa seuraavia hahmoja mainitsematta kuvauksessanne kertaakaan, miltä ne näyttävät ja mikä on niiden suhde muihin hahmoihin:

1. Hessu Hopo
2. Minni Hiiri

En usko, että naishahmojen marginaalisuus Disney-sarjakuvissa kielii mistään tietoisesta syrjinnästä. Henkilögalleria on vain muodostunut tiettynä aikana tiettyjen periaatteiden (joihin kuuluu taloudellisuus) mukaan. Mutta pidän kiistattomana sitä, että Disney-sarjakuvissa olisi tilaa ja tilausta myös luontevammin aktiivisille naispuolisille hahmoille. Tämä suuntaus on kaikeksi onneksi vahvistunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Kyse ei ole siitä, että pitäisi alkaa järjestelmällisesti Roope-sedän sijaan tarinoida Mummo Ankasta. On näet selvää, kumpi näistä hahmoista on lähtökohtaisesti mielenkiintoisempi. Mutta samalla on kannatettavaa panna käsikirjoituksiin hieman lisää ajatusta, jotta naispuolisista hahmoista saataisiin hieman enemmän... kokonaisen hahmon kaltaisia. Tämä pätee tietysti kaikkien tarinoiden kaikkiin hahmoihin, olivatpa nämä sitten sivu- tai pääroolissa. Kyseen ei tarvitse välttämättä olla edes feminismistä, vaan kunnianhimoisiin ja monipuolisiin käsikirjoituksiin pyrkimisestä.

Se siis asiasta yleisemmällä tasolla. Mitä tässä tarinassa sitten tehdään Iineksen aktivoimiseksi? Ehh... ei hirmuisesti. Ajatus ja pyrkimys on hyvä, mutta lopputulos ei aivan tee tavoitteille oikeutta. Jutun juoni on, että masentuneen Iineksen ystävät tulevat piristämään häntä.

Niin, muistatteko nämä Iineksen ystävät? En minäkään. Yleensä Iines hengailee Klaara Kotkon ja Helunan kanssa. Tämä trio sen sijaan koostuu vaaleasta suippokorvaisesta haltiarodun edustajasta(?), rotevasta naisihmisestä, joka tuo etäisesti mieleen Peukaloisten partiojohtajat, ja vesilinnusta, joka näyttää kampausta vaihtaneelta Riitta Hanhelta. 

Ymmärrän, että tällainen tarina tarvitsi tavallisesta poikkeavan ystäväkokoelman. Heluna ja varsinkin Klaara ovat vielä stereotyyppisempiä tapauksia kuin Iines, ja suoraan sanoen luonteeltaan turhan... tyhjäpäisiä mihinkään palkitsevampaan, dynaamiseen seikkailuun. Mutta näiden uusien "vanhojen" ystävien kohdalla on toinen ongelma: heidän luonteistaan tiedämme lukijoina vielä vähemmän. He ovat selvästi avuliaita ja rempseitä, mutta ei heidän välillään juuri eroja ole. Tarkoituksena on tietysti varmaankin osoittaa, että Iineksellä on Akusta erillinenkin elämä, omia ja aivan omaehtoisia ihmissuhteita. Se käy kyllä selväksi, mutta ystävysten välisiä suhteita ei valoteta yhtään enempää. Se tekee kertomuksesta heti laimeamman.

Joka tapauksessa ystävykset päättävät viedä Iineksen ostoskeskukseen kahville, koska... no, ostoskeskus, naiset, tajuatteko? Feminismi RULES! 
Kvartetti lähtee liikkeelle talvisen Ankkalinnan lumisille kaduille futuristisella ilmatyynyaluksella, ja lukijoille tarjotaan hieman interaktiota, jossa Iines on kärkäs vastaamaan eteen sattuviin vaikeuksiin. Se ei ole yhtään hassumpaa, mutta keskustassa tarina muuntuu melko väkisin väännetyksi rikosjutuksi. Iines esitetään neuvokkaana, mutta tarina ei muuten tee itse ilmoitetun probleeman käsittelyn suhteen juuri mitään mieleenpainuvaa. Se nojaa liiaksi sokeaan sattumaan paljastaakseen paljoakaan Iineksen luonteesta. Lopussa tosin nähdään varsin mukava kohtaus Akun ja Iineksen suhteesta.

Odotin tarinalta ehkä liikoja, kun se otti esiin Iineksen hahmon ongelmallisuuden. Mitään suurta ei ratkottu ja juoni karkasi erittäin kaukaa haettuun suuntaan. Feriolin piirrosjälki on kuitenkin todella hyvää.

Vaikka johtosarja antaakin minulle ehdottomasti eniten ajattelemisen aihetta, kaikkein parhaiten minua tämän AA:n kertomuksista miellyttää Gorm Transgaardin ja Maximinon ankanpoikaseikkailu Koiravoimaa, jossa pojat perustavat Pulivarin, vanhan nojatuolin ja suksiparin avulla omintakeisen taksiyrityksen talviseen Ankkalinnaan. Kuusisivuinen tarina on näppärä, viihdyttävä ja notkeasti piirretty. Lisäksi ilmeikästä Pulivaria on hauska nähdä.

Tupu, Hupu ja Lupu ovat mukana myös Gail Renardin, Peter Snejbjergin ja Andrea Ferrarisin Alaskaan sijoittuvassa seikkailussa Roope-setä iskee jälleen. Tarina on melko laimea ja ennalta-arvattava, vaikka se tekeekin parissa kohdassa muutaman kivan sukelluksen Roopen menneisyyteen. Ei siitä mihinkään pääse, että tämä kertomus on erittäin nopeasti unohtuva keskinkertaisuus. Ferrarisin piirrosjälki on Aku Ankan sivuilla johdonmukaisesti parempaa kuin taskareissa, missä hänen tuotantoaan on useammin näkynyt. En tiedä, muuttaako taiteilija tietoisesti tyyliään tanskalaisille työskennellessään vai onko kaiken takana eri tussaaja tms.

Lehdessä on myös Daan Jippesin kelpo yksisivuinen vitsisarja, yksi visuaalinen Pepi-puujalkastrippi ja erittäin mitätön kuusisivuinen Mikki-tarina Temppu jos toinenkin (Venni Veislinger & Maya Åstrup - Angel), jossa Mikki ottaa suojiinsa tuntemattoman ja temppuilutaitoisen spanielin (kai, koirarodut eivät ole ihan hanskassa minulla) ja yrittää etsiä sen oikean omistajan. Silmiinpistävää tässä alavireisessä täytetarinassa on hämmästyttävä vitsien puute, mikä tekee lukukokemuksesta pitkästyttävän.

Näillä eväillä ei numeron kokonaisarviota voi juuri keskinkertaista korkeammalle tökkiä. Mutta olipa joukossa sentään paljon ajatuksia herättävä sarjakuvakertomus, jos ei ehkä itsessään kaikkein onnistunein. Ansio silti sekin. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.