Vuodenaikaan sopiva lennokkaan mäkihyppyteemainen kansi on pohjoismais-espanjalaista yhteistyötä: tekijöiksi on merkitty Arild Midthun ja Paco Rodriguez. Kannen erikoisuutena on kiintoisan tarkastelukulman lisäksi se, että yleisö liehuttaa aivan oikeita valtiolippuja kuin Keski-Euroopan mäkiviikoilla konsanaan. Edustettuina ovat kaikki Pohjoismaat ja Saksa, mikä vastannee tämän kansikuvan kansainvälistä levitysaluetta, otaksun. Vauhdikas ja perspektiivin puolesta mielenkiintoinen kansi.
Alastuloalueelle on sudittu teksti, jossa mainostetaan Mikin uudistuvan. Tässä numerossa julkaistaan tiettävästi ensi kertaa oman Kari Korhosemme käsikirjoittama Mikki-sarja. Onko se mistään kotoisin? Lausun kohta näkemykseni.
Johtosarjana nähdään kymmensivuinen Aku-hupailu, näppärästi otsikoitu Nietosten nujertaja. Käsikirjoituksen on laatinut Paul Halas, ja piirroksista vastaa César Ferioli. Ferlioli on mielestäni parhaimmillaan Mikki ja Hessu -kertomuksissa, mutta myös hänen ankkojaan katselee ilokseen. Lisäksi Ferioli varustaa myös nimettömät sivuhahmonsa persoonallisilla piirteillä ja näkee vaivaa myös taustan yksityiskohtien kanssa. Esimerkkeinä tästä kertomuksesta mainittakoon vihreällä kaulaliinalla kurkkunsa suojannut haukka ja säväyttävä jokinäkymä.
Itse tarina ei ole kaikkein vahvimpia luomuksia tuotteliaalta Halasilta. Kyseessä on episodimainen kertomus Akun epätoivoisesta matkasta työpaikalleen margariinitehtaaseen halki talvimyrskyn tukkiman ja lamauttaman Ankkalinnan. Ajoissa pitäisi ehtiä kellokorttia leimaamaan, sillä pelissä on vuoden työntekijän titteli. Tämä pohjustus tuntuu ehkä hieman väkinäiseltä, mutta se suo sankarillemme hyväksyttävän motivaation. Akun luonteen parhaisiin puoliin kuuluva periksiantamattomuus tulee kertomuksessa hyvin ilmi.
Vaikka kertomus eteneekin episodeissa, ovat monet niistä melko kekseliäitä, eikä lukija osaa arvata ennalta jokaista suuntaa, johon tämä talvinen vaellus lähtee etenemään. Lopetuskaan ei ole erityisen vahva, mutta on virkistävää nähdä Akun työyhteisöä joskus hieman tavanomaisesta poikkeavaankiin tyyliin kuvattuna.
Suomalaisena on pakko hämmästellä Ankkalinnan heikkoutta normaalien talvi-ilmiöiden edessä. Hiukan pyryttää ja elohopea laskee pakkaselle, ja heti käy näin:
Pakkanen ja lumi romahduttavat liikennöidyn sillan? Onko tämä Ankkalinna vai Turku?
Kari Korhosen käsikirjoittama ja Joaquinin taiteilema Kovaa peliä Kakskoirassa on tarina, jota kannessa mainostetaan Mikin uudistajana. Mikin uudistumisen tai uudistamisen kanssa tarinalla ei tosin ole mitään tekemistä. Kyseessä on perinnetietoinen ja näppärästi kirjoitettu Mikki ja Hessu -mysteeri, jossa parivaljakko päätyy kalaretkellä ollessaan moottoririkon vuoksi Kakskoiran kuntaan - jossa ei asu jalkaväenkenraali Aatu Eräruutu, jos sitä joku arvuutteli. Itse asiassa Kakskoira on vanha pieni kaivospitäjä, jonka tiiviissä kyläyhteisössä jokin tuntuu olevan hitchcockilaisella tavalla vinksallaan.
Tarina on Mikki-kertomusten joukossa - ja tämä hahmohan ei minua liiemmin kiehdo - hyvää tasoa. Uudistuksena sitä ei juuri voi pitää, vaan pikemminkin ehkä jonkinlaisena paluuna eräisiin 1980-luvun Mikki-seikkailuihin. Korhonen on joka tapauksessa osoittanut kykenevänsä punomaan hyvän Mikki-tarinankin. Itse toivon hänen keskittyvän vastaisuudessakin ankkoihin, sillä mielestäni ankkahahmojen persoonallisuuksista saa paljon enemmän irti, ja ankkakäsikirjoittajien joukossa Korhonen on tämän hetken parhaimmistoa.
Muista lehden uusista tarinoista maininnan ansaitsevat hyvin lyhyet vitsisarjat. Niitä on kaikkiaan neljä, ja ne ovat kaikki varsin hyviä, mikä ei ole tämän ontumiseen taipuvaisen lajityypin kohdalla aivan tavallista. Jopa väkinäisyyteen taipuvainen kolmen ruudun strippi saavuttaa tiettyä visuaalista tehoa, ja Hessu sopii tällaisiin irtovitseihin vakiohahmoista ehkä parhaiten. Mummo Ankka nähdään peräti kahdessa lyhyessä vitsisarjassa. Niistä ensimmäinen on yksisivuinen viime vuonna edesmenneen työn jättiläisen Vicarin piirtämä talvinen pienoistarina, joka Jørgen Jensenin käsikirjoittamana välittää hyvin Mummon kangistumattoman neuvokkuuden.
Toinen Mummo-vitsisarja on Janet Gilbertin käsikirjoittama niinikään talvisissa teemoissa värjöttelevä Keväthaaveita. Tarinana se ei ole kummoinen, mutta Carlos Motan lyömättömät piirrokset tarjoavat koko lehden hulvattomimmat ruudut. Nämä ylistyksen arvoiset hillittömyydet ohessa esimerkkinä hulvattomasta ilmeikkyydestä ja ironisen absurdista haavekuvastosta:
Mahtavaa.
Maininnan arvoinen on myös Mark ja Laura Shaw'n kirjoittama ja Wanda Gattinon piirtämä yksisivuinen Koiran osa, jossa ensinnäkin nähdään AA:n sivuilla pitkästä aikaa Pulivari, tuo koira, joka ilmestyy Akun huusholliin vakiohahmona vain, kun käsikirjoitus sitä erikseen tarvitsee. Mutta ennen kaikkea kertomus on kommentti siitä, miten Internet on muuttanut ja muuttaa viihde- ja ajanvietekulttuuriamme, siitä, millaisia uusia ilmiöitä ja ajanvieton tapoja se on tuonut keskuuteemme. En usko, että kovin moni olisi osannut ennakolta ennustaa, että huomattava osa verkon tietoliikenteestä tulee keskittymään hupsujen kissojen söpöihin edesottamuksiin. Itse kertomus ei kuitenkaan ole pelkästään söpö, vaan itse asiassa armoton ja jopa synkkä tiivistelmä Internet-kuuluisuudesta. Ehdottomasti lukemisen arvoiset kahdeksan ruutua.
LOL |
Aseellinen ryöstö: naurun asia. |
Vuoden kolmas Aku Ankka on jälleen kauttaaltaan laadukasta luettavaa, joskin on todettava, että Mummon hulluttelua lukuun ottamatta tämänkertaisessa lehdessä ei ole mitään erityisen hyvin mieleen jäävää. Suomennokset ovat totuttuun tapaan huipputyötä, värikästä ja elävää ilman turhanpäiväistä tarinan pysäyttävää briljeerausta.
En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti