Aku Ankka 2/2013

Aku Ankka 2/2013 kolahti postiluukusta, joten pitäähän sekin nyt käydä läpi. Lisäksi teen lyhyen kokonaisarvion edellisessä numerossa alkaneesta jatkokertomuksesta Pohjoisen posteljooni.

Spiraalimainen kansikuva viestii, että johtosarjana on jälleen kerran Sudenpentu-/Tupu, Hupu ja Lupu -aikamatkustusseikkailu Pellen kätevästi kehittämän Tiima-Täppärin matkassa. Nämä Arild Midthunin piirtämät seikkailut ovat olleet yksinkertaisesti parhaita uusia seikkailusarjoja Aku Ankan sivuilla Don Rosan eläköitymisen jälkeen. Midthunin pikkutarkka ja ilmeikäs piirrostyyli on upeaa katseltavaa, ja ennen kaikkea käsikirjoitukset on tehty viimeisen päälle huolella ja sangen tarkasti historiallisiin faktoihin perustuen. Nämä ovat kestäviä kertomuksia, joissa on todellista ikimuistoisen seikkailun tuntua.

Aarrejahdissa (käsikirjoitus Tormod Løkling, piirrokset Arild Midthun) lähettää sankarimme Fundynlahdelle Grand Mananin saaren vesille Nova Scotian ja New Brunswickin väliselle merialueelle skottilaisen merirosvokapteeni Kiddin aarteen jäljille vuoteen 1699. Kuten tavallista, lokaatioon liittyvä geografia ja historia on tarinassa kohdallaan. Yllätyksekseen ankanpojat huomaavat, että myös Milla Magian sisilialainen esiäiti, kaapparikuningatar Amalia Magia (ja tämän purseri, joka ei missään nimessä ole elefantti), yrittää jäljittää Kiddin lymypaikkaa. Se on huikaisevan hauskaa, jännittävää ja aidosti yllätyksellistä. Kun on lukenut tuhansia sivuja ankkasarjakuvaa parinkymmenen vuoden ajan, oppii aavistamaan ennalta erinäiset kerronnalliset kikat pienten merkkien perusteella. Osoittaa käsikirjoittajalta erityistä taitoa, että tarinan yllättävät huipennukset ovat oikeasti yllättäviä.

Piirrosjälki on juuri niin hienoa kuin olen oppinut Midthunilta - eräs korkeimmalle arvostamistani nykyisistä ankkataiteilijoista - odottamaankin. Hänen piirtämissään sarjoissa kaikki taustan sivuhahmotkin on varustettu persoonallisilla, yksilöllisillä piirteillä niiden keskenään vaihdettavien tyhjäkasvojen asemesta, joita parhaissakin ankkasarjoissa on taustoja kansoittamassa. Hahmot eivät pistä silmään, mutta rikastavat lukukokemusta ja lisäävät osaltaan sarjan visuaalista uudelleenlukuarvoa. Lisäksi maisemat, laivarakenteet ja ennen kaikkea Fundynlahden fauna on kuvattu todella kauniisti ja uskottavasti.

Sudenpentujohtajan kommentit tarinan lopussa antavat ymmärtää, että tämä on sarjan päätösseikkailu. Minulle olisi kelvannut vielä enempikin, mutta joka tapauksessa lukijat voivat olla iloisia siitä, että ankkaseikkailuja tehdään näin käsinkosketeltavalla ja palkitsevalla vaivannäöllä. Tarinasarja on ollut kovatasoisinta uutta ankkasarjakuvaa pitkään aikaan. Toivottavasti käsikirjoittajat ja piirtäjä säilyttävät mukaansatempaavan kunnianhimonsa. Loistava tarina.

Suurenmoisen merirosvoseikkailun jälkeen vuorossa on seitsensivuinen hupailu TV-viihteen maailmasta, Ruud Straatmanin kirjoittama ja Carmen Pérezin piirtämä Visapäät.

Aah, muistan vielä ne ajat, jolloin televisiotarjonta oli väärällään typeriä visailuohjelmia. Antaisin paljon päästäkseni takaisin niihin onnellisiin päiviin, jolloin tosi-TV:n kurimus ei vielä ollut kaapannut kulttuuriamme kuolonsyleilyynsä. 
Toisin sanoen sarjan aihe ei (valitettavasti, näin retrospektiivisesti arvioiden) ole kovin uusi saati ajankohtainen. Carl Barks teki jo 1950-luvulla definitiiviset visailuparodiansa, joiden esimerkkiin ankkataiteilijat ovat sittemmin palanneet yhä uudelleen. Tämä ei tietenkään automaattisesti tee uusista aihepiiriä käsittelevistä sarjoista automaattisesti kuluneita, ja ilokseni voin todeta, että Straatman löytää varsin näppärän jipon, jonka ympärille tarinansa punoo. Näitä jippoja on tosin vain yksi, mutta seitsemässä sivussa vitsi ei ehdi vielä väljähtyä, mikä siis kertoo hyvästä ajoituksesta.

Tarina on siis viihdyttävä ja julkaisemisen arvoinen juonensa puolesta. Pérezin piirrosjälki on pikemminkin riittävää kuin säväyttävää. Se on selkeää ja välittää sen, mitä välittää pitää tekemättä juuri itään ylimääräistä. Joukossa on muutamia anatomisia omituisuuksia.

Miksi emme ole ennen nähneet Lupun pään epämuodostumaa?

Ja kun kerran tällaisia on hauska huomioida, niin onhan mainittava, että visailuohjelman tuottajaksi on näemmä pestattu Ankkalinnan Juha Föhr:

Kyseessä on nokkelahko yhden idean vitsisarja, joka kantaa kestonsa ajan. Kelpo hupia, jonka pariin tuskin tulee hirmuisesti palattua.

Kuten edellisessä akkariartikkelissani mainitsin, pidän oikeudenmukaisena muodostaa kokonaisarvioita jatkosarjoista vasta, kun olen lukenut ne kokonaisuudessaan. Numeroissa 1-2/2013 julkaistu Daan Jippesin piirtämä, taiteilijan ja Pascal Oostin yhdessä käsikirjoittama Pohjoisen posteljooni on edennyt päätepisteeseensä, joten kirjoitan siitäkin muutaman sanan.

Sarja alkoi Akun ja Roopen välisestä arvovaltaristiriidasta. Aku kyllästyi siihen, että Roopen monopoliotteella hallitsema postilaitos pakotti hänet posteljoonina mainosmannekiiniksi. Tämä ei Akun mielestä sopinut postinkantajan arvokkuudelle. Kiintoisa ja hieman kaukaa haettu ristiriita, mutta olkoon. Roistomaiseksi kuvattu Roope (hahmo tuntuu olevan Jippesin taiteilemissa tarinoissa usein hyvin roistomaisissa rooleissa, mistä en erityisemmin pidä) julisti omistavansa kaikki maailman postilaitokset napapiiriltä toiselle, kirjaimellisesti. Se kuulostaa sangen uskomattomalta ottaen huomioon, että useimmissa maissa posti on valtiollinen laitos, jonka ei tarvitse kilpailla yksityisillä markkinoilla. Lisäksi tällainen globaali monopoli palvelualalla vaikuttaa mahdottomalta saavuttaa niin käytännöllisistä kuin kilpailulainsäädännöllisistäkin syistä.

Aku ottaa loparit ja suuntaa postihommiin (ilmeisesti avoimia työpaikkoja ei ole millään muulla alalla) pohjoisen napapiirin pohjoispuolelle Grönlantiin. Ja jostain syystä Roope päättää uhrata runsaasti aikaa ja voimavaroja tämän yhden ainoan postitoimiston hävittämiseen. Hahmojen motivaatioissa ei ole järjen hiventä, ja se ei yleensä ole merkki hyvästä käsikirjoituksesta.

Aku ottaa Tupun, Hupun ja Lupun mukaansa. Sivujuonessa, jota on kuljetettu mukana aloitusruudusta alkaen, pojat tarkkailevat sudenpentujen ominaisuudessa merkkejä ilmanstonmuutoksen ilmenemisestä ja vaikutuksista ja katsovat, että sama onnistuu vielä mielenkiintoisemmin arktisissa ilmasto-oloissa.

Tarinan kakkososan alussa Aku ja pojat saapuvat Sisisimutin postikonttoriin. Grönlannin länsirannikolla juuri napapiirin pohjoispuolella on Sisimiut-niminen kaupunki (tansk. Holsteinsborg), jota sarjakuvan fiktionalisoitu lokaatio ilmeisesti jäljittelee. Aku ottaa hommat haltuun omintakeisella logiikalla:

Olen melko varma, että napa-alueilla työaika toimii samalla tavalla kuin muuallakin. Akulla on jokin perustavanlaatuinen ymmärtämämisongelma maapallon kallistuman, kalenterin ja työehtojen keskinäisten suhteiden kanssa. Kaksi jälkimmäistä ovat sopimusasioita.

Roope toimii yhä naurettavan nilkkimäisesti ja alkaa spämmätä napapiirin pohjoispuolista Grönlantia kaikkien yritystensä painavimmalla mainospostilla romuttaakseen tämän yksittäisen, mitättömän pienen postilaitoksen. Menisi hoitoon.

Pojat tutustuvat paikalliseen inuiittisudenpentuun nimeltään Inuk. He pitävät hauskaa ja tekevät mittauksia ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Tämä sivujuonne tarinassa on hieman hämmentävä. Vaikka siinä esiteltyä tietoa hyödynnetäänkin yllättävällä ja hauskalla tavalla kertomuksen huipennuksessa, on ilmastonmuutoksen käsittelyssä jotakin erikoista. Olen tosin tyytyväinen siihen, että sarjakuva ei missään vaiheessa sorru ikävystyttämään saarnaamiseen. (Olen oppinut odottamaan pahaa kaikilta Jippesin piirtämiltä tarinoilta, joissa ovat mukana sekä sudenpennut että Roope-setä. Näissä sarjoissa - joista osa on itsensä Carl Barksin käsikirjoittamia - Roope on liki aina psykoottinen, saatanallisen ahne pohatta, joka on suurin piirtein henkilökohtaisesti jyräämässä puskutraktorilla maailman viimeisen aarniometsän eikä edes tee lopussa parannusta. Moiset tarinat ovat viheliäisiä ja inhoan niitä syvästi.)
Kyse ei siis ole (onneksi) varsinaisesta valistussarjakuvasta. Pikemminkin ilmastonmuutos tulee esiin käynnissä olevana ilmiönä. Mutta silti näiden hyvin erilaisten elementtien yhteensovittaminen tuottaa tarinaan dissonanssia, jota taidetaan jopa tietoisesti parodisoida metatasolla:

Itse asiassa tämä on vain lievästi liioiteltu esitys valtioidenvälisistä ilmastokonferensseista.

Tarina ei ole huono. Siinä on paljon hyviä elementtejä - päällimmäisinä kekseliäs ja hyvin pohjustettu loppuratkaisu sekä Jippesin ilahduttava klassis-barksiaaninen piirrosjälki, jota on aina ilo katsella. Toisaalta Akun ja Roopen välinen konflikti tuntuu keinotekoisen pakotetulta ja Roopen käytös epäluontevan pikkumaiselta ja ajoittain liki mielisairaalta. Järjellisesti käsitettävän ja edes jonkinlaista suhteellisuudentajua ilmentävien motivaatioiden puuttuminen puolin ja toisin saa etenkin Roopen vaikuttamaan liian roistomaiselta ja kovalta. Epätasainen tarina, jossa on kuitenkin paljon hyvää, esimerkiksi se, että näemme Roopen trollfacen:

Tämä AA:n numero kuuluu ehdottomasti hyvään kategoriaan. Enemmistö piirroksista on nautinnollisen sykähdyttävää katseltavaa, ja johtosarjan ylistystä olen jo kylliksi laulanutkin. Ensi viikkoon siis vain. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.