Aku Ankan taskukirja 397: Perhosvaikutus

Tuplatapaus Perhosvaikutus aloittaa uuden taskarivuoden. Mutta millaisissa merkeissä? Katsotaan. Tarinoita on lähemmäs parikymmentä, joten arviot jäävät kiistattomasta arvovaltaisuudestaan huolimatta väistämättä ylimalkaisiksi.

Taskarin nimikkokertomus, Fausto Vitalianon kirjoittama ja Marcojen Gervasion ja Mazzarello piirtämä Perhosvaikutus, on nostettu aivan ansaitusti niteen kanteen. Se on nimittäin ripeätempoinen seikkailu, jossa vitsejä tuntuu tulevan päin näköä konekiväärimalliin. En suinkaan valita. Itse kertomuksen käynnistää kaukaa haettu kaaosteoreettinen asetelma, jossa kahden perhosen elintapojen muuttuminen aiheuttaa globaalin ekokatastrofin, jota Roope ja Aku lähtevät tiedemiestukea antavien Taavin ja Pellen kera ratkomaan.

Käsikirjoitus on hauska ja käyttää hahmoja älykkäästi. Huumori on harvinaisen toimivaa ja oivaltavaa. On erityisen ilahduttavaa, että Taavia käytetään tehokkaasti, hauskasti ja juonen kannalta merkityksellisesti sen sijaan, että hän olisi pelkkä pakollinen informaatiovarasto, jolta kuunnellaan parin ruudun luento jostain muinaisesta aarteesta, joka käydään sitten löytämässä. Sellaista on näet ollut hieman turhan paljon joskus. Ohessa näyte kertomuksen monipuolisesta ja hahmouskollisesta huumorista:

Oletan, että viittaus Eduard Uspenskin lastenkirjaklassikkoon on suomentajan keksintöä ja parhaasta päästä tällaisten hupsujen irtoviittausten joukossa. Se ei vaikuta tippaakaan häiritsevältä lukijoista, jotka eivät tunnista viittausta, ja referenssin kekkaaville se on ylimääräinen ilonaihe. Taavin deltiologiset faktat eivät tunnu tosin pitävän paikkaansa, sillä ensimmäinen kaupallisen postikortin patentti annettiin philadelphialaiselle painatusmestari John P. Charltonille jo vuonna 1861, ja tätä ennenkin yksityisiä postikortteja oli esiintynyt harvakseltaan. Muistakaapa tämä uuteen, korjattuun laitokseen!

Joka tapauksessa Taavia käytetään tarinassa onnistuneesti keventävänä ja koomisena hahmona. Hahmotulkinnassa on menestyksellä palattu alkulähteelle Taavin ensimmäisiin televisioesiintymisiin. Tässä sarjassa hänet esitetään hyväntahtoisena, mutta auttamattomasti omaa ääntään ja valtaisaa sivistystään rakastavana hajamielisenä hupsuna, jonka omanarvontunto on kanssaeläjien aina syytä ottaa huomioon. Minusta on hykerryttävän hauskaa ja tarkkanäköistä kirjoittamista, että Taavi on niin ylisivistynyt palikka, että hänen käsityksensä vakuuttavasta postinkantajan roolista edellyttää esoteerisen postitrivian omahyväistä esittelyä. Siinä on tiedemies, jolla ei ole turhan paljon kosketuspintaa normaaliin käytännön elämään.

Myös Roope, Aku ja Pelle saavat jokainen mielekkään osan tässä komeassa, neljään osaan jaetussa seikkailussa. Myös Taikaviitta (josta en hahmona pidä) tekee lyhyen vierailun, joka on parodisessa rutinoituneisuudessaan kertomuksen hauskimpia kohtauksia. Kaikki kertomuksen elementit toimivat, mutta ennen kaikkea sitä kannattelee loputon vitsien hyöky ja narratiivin suhteellinen ennalta-arvaamattomuus. Itse tarinan premississä ei ole kummempaa järkeä, mutta esimerkiksi aikamatkustus ja ympäritöongelmat tulevat käsitellyiksi poikkeuksellisen hauskasti ja viihdyttävästi. Kertomus tuhlailee jopa sivuhahmojen kohdalla ylitsepursuavaa komiikkaa:

Aika hauskaa varsinkin kun muistaa, miten tökerösti ja huumorittomasti ympäristöuhkia on Disney-sarjakuvassa toisinaan käsitelty. Tämä laaja seikkailu on käsikirjoittajalta todellinen voimannäyttö, joka kestää useita lukukertoja, ja yksin sen takia pidän tätä pokkaria hyvänä hankintana. 

Mikki käsittelee myös ympäristöteemoja Mik de Hiir -seikkailussa (ne ovat oma sarjansa) Piguazulin henki, jossa tarkastellaan ihmisen toiminnan vaikutuksia Brasilian sademetsiin arviolta 1800-1900-lukujen taitteessa. Giorgio Pezzinin kirjoittama ja Massimo De Vitan tuttuun lennokkaaseen tyyliinsä piirtämä seikkailu on kohtalaisen hyvä. Minusta mielenkiintoisinta kertomuksessa on sen holistinen ja panteistinen, syvästi mystifioiva luontokäsitys. Pidän siitä, että Mikin kertoja-esi-isä ei ole suoraan mikään moderni luonnonsuojelija, joka olisi kaikkine tietoineen ja asenteineen vain sijoitettu menneisyyteen, vaan epäilevä ja epävarma havainnoija. Vaikka kertomus syleileekin panteistista luonnonsuojeluajattelua, esittää se ihmisen taloudellisten ja kulttuuristen intressien ja edistysajattelun ristiriitaisuuksia Disney-sarjakuvan maailmassa varsin kypsällä ja pitkäpiimäiseen saarnaamiseen lankeamattomalla tavalla. Siitä plussa.

De Vitalta on mukana toinenkin tyylinäyte, Bruno Sardan käsikirjoittama hauska Indiana Hopo -seikkailu Vain yhden hammassäryn tähden. En pidä Taikaviitasta, mutta Indiana Hopoa vastaan minulla ei ole mitään. Hän kun ei pelaa tuplahenkilöllisyyksillä. Viihdyttävä seikkailu paljastaa urhean Indyn pahimman pelon:

Dentists. Why did it have to be dentists? Menevä hupailu ei ole eeppisintä Indyä, mutta se tajuaa hyödyntää hahmosidonnaista huumoria. Ja on toki aina parempi ja älykkäämpi kuin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta.

Perhosvaikutuksen jälkeen eniten tässä taskarissa minua miellyttää viikinkiajan Skandinaviaan sijoitettu historiallinen Mikki-seikkailu Minnhild ja pohjanmiehet. Humoristinen ja oivaltava käsikirjoitus on Roberto Gagnorin työtä, ja persoonallisesti irrottelevat piirrokset Stefano Intinin käsialaa. Intini ei ehkä olisi ykkösvalintani tällaiseen historialliseen seikkailuun. Hänen piirrostyylinsä sopii minusta paremmin arkielämän komedian kuvitukseen, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Tarina käsittelee Mikin, Hessun ja Pollen viikinki-inkarnaatioiden yrityksiä suojella rauhallista kylää barbaaristen ryövääjien tihutöiltä. Asetelma säilyttää tuoreutensa ja yllätyksellisyytensä, kun Mikistä ei olekaan tehty perinteisintä sankaria, vaan sivistynyt ja aavistuksen nynnymäinen taiteilija. Tämä toimii erinomaisen hyvin, ja omaperäinen ratkaisu pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Tarinan lisävahvuutena on hauska, anakronismeilla leikittelevä lokalisaatio, jonka epäilen olevan suomentajain tekosia. Nimistöä ja skandinaavista kirjaimistoa käytetään hieman klassisten Asterix-sarjakuvien tapaan ääniefektejä myöten. Ohessa hieman skandinaavisten aakkosten juhlaa:

Mukana on myös tavalliseen tapaan joukko enemmän ja vähemmän perinteisiä, kelvollista tasoa edustavia vitsi- ja seikkailusarjoja. Riccardo Secchin rikosseikkailussa Mikki Hiiri ja merkillinen murtosarja on hauska ja ovela juoni, mutta Silvio Cambonin kuollutsilmäiset hahmot jättävät minut aina hieman kylmäksi. Kaasi ja Murske seikkailevat buddy cop -hengessä Marco Gervasion kohtuunäppärässä kertomuksessa Aukottomat alibit, ja Alessandro Perinan Musta Pekka -yksisivuinen Rankka keikka valottaa rikoksen maailmaa kriminaalin (epäonnisesta) näkökulmasta. 

Rikoksen parissa liikutaan myös Emanuela Negrinin ja Lucio Leonin tarinassa Aku Ankka ja piiiitkä yö, jossa Karhukopla yrittää läpäistä Roopen puolustuksen käymällä tämän yltiötehokkaan (ja edullisen) yövartijan unirytmin kimppuun. Tämä on sangen perinnetietoinen italialainen ankkaseikkailu, mutta se on hyvin laadittu ja viihdyttää vissisti koko kestonsa ajan.  Ainoa häiritsevä yksityiskohta tarinassa ovat omituiset suippopäiset karhukelmit:

Miltä tällaisen... olennon kallo näyttää?

Kolme näistä hyvää keskitasoa edustavista kertomuksista kuuluu selvästi farssin lajityyppiin. Italialaiset ankantekijät kirjoittavat toisinaan hyvinkin sattuvia ja hauskoja farsseja, joten en valita. Tyylipuhtain tapaus on työparin Ennio Ecuba - Vincenzo Lauria käsikirjoittama ja Alessandro Gottardon (kunnianhimottomalla rutiinilla) piirtämä sosiaalinen tapakomedia Keräilijä ajan hermolla, jossa Aku yrittää vakuuttaa Hannun ja Iineksen sekä tämän taiteentuntijatutun kuvataiteellisesta kompetenssistaan taidelainaamosta rahtaamillaan tauluilla, joita esittelee omana kokoelmanaan. Kohellus ei ole aivan hulvattominta lajia, mutta lähellä käydään ja johdonmukaisen hauskaa on.

Sosiaalisen pätemisen tarvetta käsittelee myös tarina Hienostuneesti sinun, joka on kategorisoitu Riitta ja Kuuno -kertomukseksi, vaikka pääasiallinen konflikti on Roopen ja Kroisoksen välillä. Gagnorin käsikirjoittama ja Salvatore Deianan piirtämä tarina vekottimesta, jonka avulla jokaisesta tulee seurapiirien henkevin yleissivistyksen sipuli, on kohtalaisen haalea tapaus, vaikka idea onkin kohtalaisen nokkela. Mielenkiintoista on myös huomata, että Ankkalinnan paremmilla seurapiireillä rahaa riittää, sillä he saavat pestattua John Cleesen tarjoilijaksi kokkareilleen:  

Olette tosin liemessä, jos kutsuillanne on saksalaisia.

Farssiin pitää sijoittaa myös Rudy Salvagninin kirjoittama ja A. Gottardon (edelleen melko kunnianhimottomalla rutiinilla) taiteilema Satellittisota, jossa Akun Touhon kustannuksella tekemä pila riistäytyy käsistä. Idea ja käsittely ovat hyvin nokkelia, mutta käsikirjoittajalla tuntuu olevan vaikeuksia lopettaa kertomus mielekkäästi, ja se tuntuukin vain lopahtavan kesken.

Touho ja Hansu -seikkailu Kesäloma maatilalla on Salvagninin ja Stefano Intinin hassuttelu. Omalta osaltani Touhon kohellus - jota italialaiset tuntuvat rakastavan - on melko lailla niin nähty, että siltä odottaisi jo jotain uutta, ja siksipä häntä kai "paritetaankin" niin usein muiden sivuhahmojen kanssa. Hansu ei vain ole kovin mielenkiintoinen hahmo, ja tätä kertomusta on pidettävä varsin vaatimattomana hupailuna.

Enrico Faccinin Pelle-tarina Aplodit ajallaan paljastaa keksijän olevan "intohimoinen oopperan ystävä". Tätä en ollut tiennyt. Pellellä on hyvä maku. Kyseessä on hauska pikku tarina siitä, miten erittäin pienen ongelman (käsien väsyminen suosionosoituksissa) korjaamisyritys johtaa maksimaaliseen sosiaaliseen katastrofiin. Pidän Faccinin piirrostyylistä, ja myös hänen huumorinsa vetoaa minuun. Kelpo hilpeily, ei tosin aivan hänen parhaitaan.

En pidä Taikaviitasta, onhan se jo sanottu. En pidä siitä, mitä tällainen kaksoisidentiteetti mielestäni tekee Akun persoonallisuudelle. Pidän kuitenkin jossain määrin Palle Pulpusta, ja Palle Pulppu -seikkailu Metakkamies toimii juuri sellaisena supersankarisatiirina, jota Taikaviitasta ei ole miesmuistiin saatu aikaiseksi. Corrado Mastantuonon rakastavasti kirjoittama ja Intinin, ainoan oikean Palle-piirtäjän, taiteilema seikkailu on typerä ja ihastuttavan tietoinen omasta typeryydestään. Lisäksi siinä pilkataan Taikaviittaa, mikä on aina hauskaa. Tämä hulvaton tarina on taskarin parhaimmistoa.

Seikkailusarjojen melko mitäänsanomatonta keskitasoa sen sijaan edustaa Aku-seikkailu Rikastuttamissäde. Carlo Panaron käsikirjoitus ei saa minua innostumaan, ja Vitale Mangiatordin piirrosjälki on hieman epätasaista, eikä hän aina tunnu pysyvän omien Ankka-malliensa anatomioiden puitteissa kovin johdonmukaisesti.

Vanhempaa tuotantoa edustaa taskarin toinen Aku ja Touho -tarina Tuulijärven aarre. Abramo ja Giampaolo Barosson suhteellisen ennalta-arvattavasti käsikirjoittama ja Romano Scarpan piirtämä kertomus on huomionarvoinen lähinnä ikänsä vuoksi. Piirrosjälki, juonenkuljetus ja melko hauskasti myös väritys sijoittavat sen menneiden vuosikymmenien taskarituotantoon. Kaikkein parhaiten iänmäärityksen kuitenkin vahvistavat sivuhahmojen suupielissä melko usein savuavat tupakat, joita ei totisesti enää nykyaikana näe. Itse tarina on helposti unohtuva ja melko tyhjänpäiväinen, mutta kyllä sen huvikseen lukee.

Sitten pahnanpohjimmaiset. Taskarissa on kaksi nolottavan huonoa tarinaa, joiden saksiminen kokonaan pois olisi kohottanut kokoelman tasoa huomattavasti. Massimo Marconin ponneton Musta Pekka -tarina Harkittu pako on niin yhdentekevä, kunnianhimoton ja laimea kertomus, että vihaksi pistää. Lisämiinusta tulee siitä, että piirtäjä Maria Luisa Uggetti on varmaankin huonoin ja lahjattomin taiteilija, jonka kädenjälkeä olen taskarin sivuilla tällä vuosikymmenellä nähnyt.

Tumpeloimman tarinan paikasta kisattaessa Harkittu pako saa kovan vastustajan sanalla sanoen ääliömäisestä Taikaviitta-tarinasta Puhdistajan kosto, joka on kaikkein geneerisintä ja persoonattominta ancient aliens -potaskaa vailla mitään järjellistä sisällystä. Tähän ala-arvoiseen typeryyteen on syyllistynyt Tito Faraci, ja hänen vähäisen käsikirjoituksensa on ruuduiksi piirustanut Andrea Ferraris, jota työ ei nähtävästi ole suuremmin innoittanut. En moiti häntä, sillä tällaisia tyhjiä uhka avaruudesta -likuhihnaturauksia mahtuu miljardi tusinaan, ja siinä kategoriassa tämä pitkästyttävä kohellus edustaa lajityypin mitättömintä osaa. Koko sarjassa on vain kaksi lievästi huvittavaa ruutua, joissa absurdisti tuhotaan korvaamaton muinaismuisto tavalla, joka muistuttaa minua hieman Simpsonien toisinaan viljelemästä huumorista, mutta muutoin koko kertomus on pelkkä turhauttava ja kiukuttava musta aukko.

Galaktinen kenraali Pötyjargon Yhdentekevän tähtijärjestelmästä hevonkukkumissiolla.

On vaikea päättää, kumpi näistä surkeista tekeleistä on huonompi. Kallistun tässä Taikaviitta-seikkailun puoleen. Siinä ei ole käytännössä sisältöä lainkaan. Jos haluat nähdä Taikaviitta-robotin tappelemassa tarkoituksetonta avaruusrobottia vastaan ilman mitään muuta sisältöä, on tämä sarja sinua varten. Kertomus on sitä luokkaa, että sillä saisi annettua yleisesti ottaen hyvätasoisista tai ainakin harmittoman mielikuvituksekkaista taskarisarjoista erittäin huonon ja jopa kasvatuksellisesti arveluttavan vaikutelman. Jos taskarit olisivat vain tällaista aivotonta mättöä, en suosittelisi niitä lukemistoksi lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa.

Onneksi paljon parempaa on tässä tuplataskarissa kosolti tarjolla. Nimikkotarina Perhosvaikutus on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja loput tarinoista vaihtelevan hyvää keskitasoa. Tässä seurassa kaksi pohjanoteerausta pistävät aika pahasti silmään, mutta toisaalta unohtuvatkin armeliaasti nopeammin.  

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.