Aku Ankan taskukirja 396: Jäljillä

Aku Ankan taskukirjat ovat oleellinen osa lapsuuttani, ja ne ovat myös sivumäärältään muhkein säännöllisesti ilmestyvä suomenkielinen Disney-sarjakuvan julkaisu. Siinä missä Aku Ankka -lehden aineisto on nykyisin pitkälti alankomaalais-tanskalais-espanjalaista aineistoa ja edustaa suhteellisen saumatonta jatkumoa Barksin ajan amerikkalaisesta Disney-sarjakuvamiljööstä, on Aku Ankan taskukirjojen (ja Roope-sedän) aineisto peräisin toisenlaisesta, pidemmälle alkuperäisestä eriytyneestä italialaisesta traditiosta. Italialainen Disney-sarjakuva on ainakin minusta näistä lajeista kiivastahtisempi, hahmokäsittelyltään karrikoidumpi ja myös piirrostyylien kirjoltaan selkeästi erottuva. Näistä traditioista yleisesti ottaen amerikkalais-pohjoiseurooppalainen sopii paremmin omiin mieltymyksiini, mutta preferenssini on hiuksenhieno, ja luen mielelläni myös italialaista Disney-sarjakuvaa.

AATK:n taiteellinen ja myös kerronnallinen taso on noussut huimasti vuodesta 1970, jolloin sarjan julkaiseminen aloitettiin. 1970-luvun ja 1980-luvun alun taskarien uusintapainokset kuuluvat lapsuuslukemisiini, ja muistan jo silloin hämmästelleeni piirrosten ja kerronnan erittäin voimakkaasti heittelevää laatua. Ns. esi- ja välinäytökset olivat useimmiten kuin aivokasvaimesta kärsivän apinan kynästä. Toisinaan itse kertomuksissa ei ollut päätä eikä häntää, ja hahmot käyttäytyivät täysin skitsefreenisesti vailla järjellä selitettäviä motivaatioita. Joukossa oli jo tuolloin tietysti myös hyvää ainesta ja enemmistö tuolloin julkaistuista tarinoista on ainakin keskinkertaisella asteella, mutta aallonharjojen ja -pohjien välimatka oli todella huomattava jopa pienelle lapselle.

Onneksi yleinen laatu on niistä päivistä kohentunut 1980- ja 90-lukujen aikana rutkasti, ja nykyisin voin olla pitämättä joistakin harvoista piirtäjistä siksi, että heidän tyylinsä ei vetoa minuun - erotuksena niistä ajoista, jolloin pahimmilla tapauksilla ei ollut edes mitään tyyliä, vaan pelkkä ammattitaidottomuuden ammottava aukko. Myös tarinat ovat monipuolistuneet ja pysyvät näppituntumani mukaan paremmin koossa kuin silloin ennen, vaikka toki epäjohdonmukaisuuksia ja käsittämätöntä karakterisaatiota on yhä mukana. 

En ole lukenut kovinkaan paljon taskareita vuosien 2006 ja 2011 välisenä aikana, mutta nyt teen ryminällä paluun niiden pariin. AATK-tunnuksella (löytyy tuolta tämänkin kirjoituksen lopusta ja oikealta luokituspalkista) varustetuissa kirjoituksissa käyn arvostelevalla katseellani läpi uusia AATK-julkaisuja. Näiden kritiikkien on väistämättä oltava tiiviimpiä kuin Aku Ankka -lehden numeroiden arvostelujen, koska sivumäärät ja tarinoiden pituus ovat toista suuruusluokkaa. Yritän silti esitellä hyvin lyhyesti kunkin taskarin tarinatarjontaa, kehua kehuttavia yksityiskohtia ja moittia moitittavia sekä muodostaa jonkinmoisen arvion kunkin kirjan yleistasosta suhteessa omaan makuuni. Normaalikokoisten taskarien kohdalla pystynen luonnehtimaan lyhyesti kaikkia tarinoita, mutta tupla- tai triplataskarien kanssa joidenkin tarinoiden (todennäköisesti niiden keskinkertaisimpien) on tyytyminen lähinnä mainintaan. Ja nyt matkaan.

Aku Ankan taskukirja nro 396 on nimeltään Jäljillä.

Vaikka taskarien vitsikansista on luovuttu jo aikoja sitten, on minusta silti ilahduttavaa, että suomentajat viitsivät yhä keksiä jokaiselle pokkarille oman nimen, vaikkei moista välttämättä hyvin toimivan numerointisysteemin ansiosta tarvitsisikaan. Toisinaan nimet ovat erittäinkin näppäriä väännöksiä sanonnoista tai viittauksia muihin kulttuurituotoksiin. Tällä kertaa sellaisesta ei kuitenkaan näytä olevan kyse. Nro 396:n kansikuvan on taiteillut Andrea Freccero, ja siinä Aku ja Hannu - Aku Ruotsin väreissä, Hannu panafrikkalaisiin väreihin sonnustautuneina kiertävät toistensa jalanjälkiä tiiraillen etsivänkamppeissa. Tämä viitannee hahmojen yhteisesiintymiseen eräässä niteen agenttitarinassa - jossa he eivät muuten kertaakaan yhdessä esiinny tällaisissa asuissa (Hannu nähdään muutamassa ruudussa harmaassa trenssitakissa ja solmukkeessa - ei siis kansikuvan solmiossa), käytä suurennuslasia tai ylipäänsä ole varsinaisessa etsiväntyössä. 

Kansikuva ei ole erityisen vahva, vaikka siinä onkin selvä visuaalinen vitsi takana. Varsinkin Akun tyhjä ilme on erikoinen valinta. Hän näyttää katsovan suoraan lukijaan, mutta kehää kiertävän jäljittäjän kasvoilla luulisi näkyvän turhautumista, jännitystä, väsymystä, edes jotakin. Sen sijaan ankan naama on täysin blankko.

Jätetään kansi jo rauhaan ja siirrytään itse sisältöön. 254-sivuisessa pokkarissa on yhdeksän tarinaa, joista kaksi on saman - hyvän - piirtäjän (Fecchi) käsialaa. Ankka-tarinoita on seitsemän, Mikki-tarinoita yksi - ja mukana on vielä yksi harvinaisempi tapaus, jossa pääosassa on etsivä Kaasi ja jossa ei esiinny Mikkiä tai Hessua laisinkaan.
Kerron seuraavaksi hieman vaikutelmistani jokaisesta kertomuksesta ja ryyditän arvioitani muutamalla kuvalla.

Stefan Petruchan käsikirjoittama ja Fecchin piirtämä Aku-seikkailu Paluu todellisuuteen on vahva avaus, jota lukee paremmin parodisena jälkimodernina populaarikulttuuristen viittausten kavalkadina kuin tiukan juonellisena seikkailuna. Eipä silti, juonikin on ihan näppärä ja tapailee välillä suorastaan filosofisia tasoja kartesiolaisesta olemassaolon epäilystä identiteetin problematisointiin.

Tarinassa Aku seikkailee virtuaalitodellisuudessa mitellen kaksoisolentonsa kanssa panoksena... maailmankaikkeuden olemassaolo. Saattaa kuulostaa vakavaltakin, mutta eri virtuaalitodellisuuslokaatiot, joissa takaa-ajon aikana poukkoillaan, ovat todella hauskaa luettavaa. Ne kun ovat parodisia mukaelmia muista populaarikulttuurifiktiossa esiintyvistä universumeista, ja ne ovat hulvattomia johtuen tarkasta ja tasokkaasta piirrosjäljestä sekä luovasti nimiväännöksiä hyödyntävästä suomennoksesta. Tarina lienee useimmille lukemisen arvoinen lähinnä näiden episodien ansiosta (vaikka sillä on muitakin ansioita). Tästä kertomuksesta halajan kirjoittaa tulevaisuudessa aivan oman arvionsa, mutta näytän muutamia valitsemiani kohokohtia. Kohtaamme esimerkiksi Ash Ankan tekemässä valintoja:

Kokonaisuuden nimi on Pokaton ja siten lähempänä parodian kohdetta - itse olisin tykännyt edes pienestä viittauksesta Taistoturrikoihin.

Leukani loksahti, kun näin ensi kertaa tarinan Springfield-segmentin:

Lisäksi se on hauskempi kuin Simpsonit tätä nykyä.

Populaarikulttuuriparodiaa esiintyy toisinaan taskareissa, joten periaatteessa ilmiössä ei ole mitään ennennäkemätöntä, mutta Simpsonit on lähdemateriaalina jotenkin epätavallinen eikä sitä ole tietääkseni aiemmin hyödynnetty - varmaankin siksi, että Simpsonien sitcom-konsepti ei muuntaudu ankkaparodiaksi yhtä helposti kuin vaikkapa Tähtien sota. 
Juuri mikään näistä referenssiparodioista ei pysy tapahtumapaikkana yhtä aukeamaa pidempään, mutta niitä on juuri oikea määrä - ei liikaa, vaikka sellaiseen olisi tässä varmasti helppo hairahtua - ja jokainen niistä on hulvattoman hauska. Suosikkini on Wolverine-aiheinen segmentti, jota en tässä näytäkään.

Välistä kertomus etenee hieman turhan hektisesti, ja pop-kulttuuripistäytymisillä ei ole aiheidensa puolesta välitöntä yhteyttä juonen kulkuun, mutta kyseessä on silti erittäin hauska, erittäin viihdyttävä ja kohtalaisen näppärä sarjakuvakertomus, jonka parissa hykertelin ääneen. Katson pokkarin hankinnan osaltani kannattavaksi pelkästään tämän ruudun vuoksi:

396. taskarin kakkostarina on Mikin ja Hessun aikamatkustusseikkailu Salaperäinen sumujen tartaani, jossa kohtaan (omalta osaltani) pitkästä aikaa professorit Zapotekin ja Marlinin. Pidin ja pidän yhä näistä hahmoista, jotka esiintyivät taskareissa ja Roope-sedässä usein 1990-luvulla, mutta lähes katosivat kuvioista 2000-vuosikymmenellä. Professorien henkilökemia muistuttaa vanhaa avioparia, joka pysyy yhdessä kinastelun avulla. On heillä toki yhteinen intohimokin arkeologiaa ja historiantutkimusta kohtaan.

Tämänkertainen seikkailu vie aikamatkustajat menneisyyden Skotlantiin. Zapotek ja Marlin näet haluavat selvittää erään maailman kiehtovimmista arvoituksista... ruudullisen villakankaan arvoituksen!

Vanha varma yleisömagneetti: pue mallinukke kilttiin, ja väkeä suorastaan tulvii paikalle. Ihmiset eivät toden totta saa ikinä tarpeekseen ruudullisen villakankaan katsomisesta. Zapotekilla on ehkä hieman ruusuiset kuvitelmat tulevan näyttelyn suosiosta. Toisaalta hän ei välttämättä tiedä Skotlannista muutenkaan paljoa, koskapa visualisoi Skotlanti-aiheisen näyttelyn tunnukseksi Britannian lipun. Kiintoisa valinta - itse olisin hieman ennalta-arvattavasti valinnut Skotlannin lipun Skotlantia esittelevään näyttelyyn.

Mikki ja Hessu pelmahtavat aikakoneen avulla kolmannen vuosisadan Caledoniaan (Skotlantia ei tuolloin ollut minään kokonaisuutena olemassakaan), auttavat neitoa hädässä, päihittävät ahneen pahiksen ja kohtaavat kiinnostavan hirviön. On todettava, että historiallisesti seikkailussa on harvinaisen vähän mieltä: miksi valita ajankohdaksi 200-luku jaa., jos mikään asia seikkailussa ei viittaa siihen? Itse asiassa seikkailussa on mallinukeista, rakennustyylistä, maalaismoukkien lukutaidosta ja vaatetuksesta alkaen (pahis on puettu renessanssiruhtinaaksi arviolta 1200 vuotta etuajassa!) niin paljon anakronismeja, etten usko käsikirjoittajan tai piirtäjän tehneen lainkaan historiallista taustatyötä siitä, millainen Pohjois-Britannia oli kolmannella vuosisadalla. Esimerkiksi roomalaisten presenssiin ei viitata lainkaan, vaikka legioonat vetäytyivät Caledoniasta vasta vuonna 213 ja Britanniasta kokonaan vasta kaksi vuosisataa myöhemmin. Roomalaisten läsnäolo Hadrianuksen ja Antoniuksen vallien eteläpuolella vaikutti kaikkialla Caledoniassa, ja puolella sanallakaan tästä ei mainita mitään. Huonoa taustatyötä, sanoisin.

Mutta visuaalisesti seikkailu on kirjan huikeimpia. Väritys on loistelias, mistä esimerkkinä tämä näyttävä ruutu:

Vaikuttavaa. On sitäkin ilahduttavampaa nähdä tällaista, kun muistaa, miten kaamean lahjattomia tuhertelijoita taskareissa 70- ja 80-luvuilla vielä mellasti. Lisäksi aivan seikkailun lopussa nähdään tyylillisesti sävähdyttävän runollinen taruaukeama, jota totisesti kelpaa katsella, vaikka se hieman epädisneymäiseltä vaikuttaakin.

Otaksun kirjan kansikuvan viittaavan seuraavaan tarinaan, jossa Aku ja Hannu lyövät hynttyyt yhteen Roope Ankan salaisen palvelun tehtävässä. Bruno Sardan käsikirjoittama ja Marco Melonin piirtämä Mahdoton tehtävä 13 alkaa Roopen ideasta päihittää kiristäjäruhtinas Hannun lyömättömän tuurin avulla.

Ja Bond-konnan rooliin on saatu suostuteltua Danny (hoikka versio).

Keskitasoa edustava ATP-agenttiseikkailu jaksaa viihdyttää suunnilleen kestonsa ajan. Kiristäjien kuningas on kohtalaisen luova idea, ja katsaus hänen hallussaan pitämäänsä arkaluontoiseen aineistoon on huvittava. Tietystikään Akun ja Hannun operaatio ei mene aivan suunnitelmien mukaan - itse asiassa se menee täysin odotusten vastaisesti, mikä onkin varmasti hyvä ratkaisu. Hannun mielikuvituksellisten onnenkantamoisten kavalkadi olisikin tehnyt seikkailusta lyhyen ja tylsän.

Sen sijaan odottamattomien tapahtumien selitys on heikko. Sitä suurempi oli pettymykseni, kun ehdin jo tarinan ollessa kesken pelätä jotakin sen tapaista. Ilmiön selittämisen kohdalla käsikirjoittaja on raapinut kasaan kaikkein helpoimman ja ilmeisimmän selityksen astrologisesta höpinästä. Se on kunnianhimoton päätös ilahduttavan kunnianhimoiselle seikkailulle, joka jää kokonaisuutena plussan puolelle. 

Seuraava tarina on sekin agenttiseikkailu, tosin tässä Aku toimii yksin Tuplanollana - tai on hänellä Iines mukanaan. Otsikko ainakin on lupaava: Ilta oopperassa.

Haloo, kutsuitteko? Ai, ette tarkoittaneetkaan meitä... no, kiitos silti viittauksesta. Arvostamme sitä.

Tämä Fausto Vitalianon käsikirjoittama ja Marco Mazzarellon hyvin viehättävästi ja tunnelmallisesti taiteilema Tuplanolla-seikkailu edustaa minulle sangen tuntematonta tarinakokonaisuutta, jossa Aku viettää kaksoiselämää salaisena agenttina. Kiirettä pitää, kun päälle tulevat vielä Taikaviitan ja PAM-agentin puuhat. Akun agenttitouhun perusasetelma ei ole minulle aivan selvillä ja epäilemättä tulen ottamaan siitä vielä tarkemman selon, kun kyseessä on jo ilmeisesti toinen kerta, kun Tuplanolla on salaisissa tehtävissä Milanossa ja La Scalan legendaarisessa oopperatalossa. 

Tarinan suurin vahvuus on vaikuttava visuaalinen ilme. Piirrosjälki on miellyttävää, ja milanolaisnäkymät paikoitellen mahtavan atmosfäärisiä. Asianharrastajat ilahtuvat varmasti myös autenttisesta milanolaisesta ratikasta:

Tämä Lombardian-ekskursio ei ole juonensa osalta kaikkein selkeimpiä ja helpoimmin seurattavia, mikä johtunee siitä, että Tuplanolla-seikkailuissa on selvästi varsin kiinteä jatkuvajuoninen kokonaisnarratiivi. Silti yleisvaikutelma tarinasta on hyvin myönteinen, ei vähiten siksi, että Iines ja Aku on mukava nähdä viettämässä aikaa yhdessä, jos kohta heidän välilleen luotu romanttinen konflikti on sangen ennalta-arvattava. Mutta silti kertomuksen emotionaalinen kohokohta lopussa, jossa valotetaan hieman Akun ja Iineksen parisuhdetta keskellä Milanon ikuista liikenneruuhkaa, on harvinaisen koskettava ja vilpittömän tuntuinen. Hyvin vahva lopputulos ottaen huomioon juonen vaikeaselkoisuuden.

Suomentaja ansaitsee aivan erityiset kiitokset eräästä tietystä nimiväännöksestä. Kun sivuhahmona esitellään kuuluisa, pyöreä, erottuvalla karvoituksella varustettu ja hyvin eksentrinen kapellimestari, joka kopauttelee kanssaihmistensä päitä nauttiakseen kallojen soinnista, on ylistettävää, että hänen nimensä viittaa kansalliseen poikkeusyksilöömme, säveltäjä-kapellimestari Leif Segerstamiin. Tässä siis Peik Leckerpam:

Heppu on muutenkin aivan hulvattoman hauska, ja hänelle soisi mielellään vielä hieman isommankin osan kertomuksessa.

Tämän iloisen yllätyksen jälkeen seuraa omituinen kertomuksellinen sekasotku, jotka on jostain syystä merkitty Aku ja Hannu -seikkailuksi, vaikka Hannu esiintyy vain vähän päälle kymmenessä ruudussa tässä 19-sivuisessa tarinassa. Rodolfo Ciminon käsikirjoittama ja Carlo Limidon piirtämä Valoa pimeään käsittelee Akun kateutta Hannun onnekkuuden tuottamasta eksistentiaalisesta epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ja metsäpalojen torjuntaa. Ja taikalyhtyjä. Ja säännöllisin väliajoin Ankkalinnaan ulkoavaruudesta tunkeutuvasta myrskystä, joka on sääilmiö ja jolla on silti mustan aukon ominaisuuksia. Mikä sotku.

Olinkin ihmetellyt, minne Abdullah Tammi oli hävinnyt.

Tämä on selvästi taskarin heikoin tarina. Se on kirjan lyhimpiä eikä tahdo silti pysyä kasassa. Juonielemettejä tulee ja menee, eikä niiden etenemisessä ole juuri logiikkaa. Käsikirjoittaja tuntuu olevan konseptiensa kanssa täysin hukassa. Tarinassa kuvattu myrsky on tieteellisestä näkökulmasta naurettavimpia kohtaamiani, samaa sarjaa agenttiseikkailun astronomisen hevonkukun kanssa. Kyseessä on siis haahuileva sotku, josta on vaikeata saada irti mitään erityisen myönteistä. Rakenteeltaan (so. rakenteen puutteeltaan) se muistuttaa 1970-luvun sekoiluja.

Aku-seikkailu Itsetunto koetuksella (käsikirjoittanut Riccardo Secchi, piirtänyt Fecchi) on taas tarinana toimiva, mutta siitä jää jokseenkin kitkerä jälkimaku. Aku kyllästyy olemaan jatkuvasti itsekeskeisten läheistensä orjuutettuna heittopussina ja oppii ankastanilaisen self help -guru Esaputra Saarisputran (hii!) teosten avulla kohottamaan itsetuntoaan ja sanomaan jämäkästi ei. Asetelma on mielenkiintoinen ja seikkailu ennalta-arvaamaton, mutta hahmojen käsittely tekee lukukokemuksesta aavistuksen happaman. Kaikki Akun läheiset näet toimivat tavalla, jota voi kuvata pelkästään moraalittomaksi kusipäisyydeksi. Joka ainoa. Roope, Iines, Tupu, Hupu ja Lupu ovat tässä kertomuksessa viheliäisiä hirviöitä, ja Akun olisi parempi olla, jos hän vain jättäisi mokomat oman onnensa nojaan - parempaa he eivät ole tässä seikkailussa ansainneetkaan. Loppuratkaisu on humoristinen, mutta se on sitä erittäin julmalla tavalla, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Kokonaisuutena hyvä ja mielenkiintoinen kertomus, josta silti jää hieman epämukava tuntu. Tosin se johtuu siitä, että käsikirjoituksessa Akusta tehdään poikkeuksellisen sympaattinen, ja tämä myös onnistuu mainiosti. Hyvin kaksijakoinen lukukokemus. Bonuksena saadaan muutama hillitön otos Iineksen kaameasta sisustusprojektista. (Koska naiset tykkää sisustuksesta kromosomiensa takia!)

Hirvittävin ikinä missään näkemäni verhoilu. Iineksellä on järkyttävän huono maku.

Etsivä Kaasi ja älytön neronleimaus taas on hyvä ja hauska kertomus, jonka rasitteena on perinpohjaisen ärsyttävä piirrostyyli. Sergio Asteritin helposti tunnistettava ja erittäin persoonallinen piirrosjälki on ollut lapsesta saakka mielestäni luotaantyöntävää. Hänen piirroksissaan kaikki kappaleet näyttävät osittain sulaneilta kumiveistoksilta, ja ruutujen katseleminen rasittaa silmiä.

Kuten tämän.

Marco Boscon käsikirjoitus sen sijaan on hyvin näppärä ja huvittava kertomus Kaasin yllättävästi manifestoituvista huippuälykkyydestä ja superetsivänlahjoista. Kaasi-sarjoja on ollut jonkin verran, ja tämä tarjoaa hauskoja välähdyksiä Ankkalinnan poliisin oikeasta työstä - siitä, mitä tapahtuu, kun Mikin kaltaiset siviilit eivät tunge varastamaan showta.

Vaikka alusta saakka on ilmeistä, että normaalitilan status quo palautuu valtaan kertomuksen loppuun mennessä, saadaan asetelmasta paljon yllättävää ja viihdyttävää hupia irti. Kaasin naurettavan mestarillinen päätösketju antiikkivarkauden yhteydessä on todella hauska, ja kaupungin rikollisten reaktiot kuljettavat juonen kätevästi huipennukseen siten, että status quon palauttamiseenkin sisältyy mukava jippo. Hyvä tarina, joka olisi vielä nautittavampi, jos piirtäjäksi olisi saatu joku, jolla on vähemmän ärsyttävä ja omituinen tyyli. Lisäksi pieni miinus siitä, että Kaasilta on riistetty hänen olemukseensa elimellisesti kuuluva sikari.

Elimellisesti? Joskus sikari on pelkkä sikari.

 Lisäksi tämä ruutu on minusta hauska:

Tottahan toki on, mihinkäs se nyt vanhenisi. Es ist demütigend für die menschliche Vernunft, dass sie in ihrem reinen Gebrauch nichts ausrichtet, und sogar noch einer Disziplin bedarf, um ihre Ausschweifungen zu bändigen, und die Blendwerke, die ihr daherkommen, zu verhüten, kuten meillä Aku Ankan taskukirjoja pidempään lukeneilla on tapana sanoa.

Minut saa iloiseksi se, että Aku Ankan taskukirjaa lukiessa voi törmätä suoraan viittaukseen suurimpaan saksalaiseen valistusfilosofiin. Tämä seikka käy mainiosti esteettisestä kokemuksesta myös kantilaisen estetiikan mukaan, sillä huomasihan Königsbergin vanha tomuperuukki nokkelasti, että estetiikan tarkoittama kauneus ei ole suinkaan tarkasteltavan objektin tai ilmiön ominaisuus, vaan havaitsijan tietoisuus siitä nautinnosta, jonka objektin tai ilmiön tarkastelu hänen mielikuvituksessaan aiheuttaa. Estetiikka ei siis perustu kognitiiviseen prosessiin, vaikka tätä prosessia voidaankin ehkä analysoida myös havaittavan kohteen omista ominaisuuksista käsin. Ehkä minun nautintoni laukaisi se seikka, että Disney-sarjakuvien ei yleensä oleteta eksplikoiden viittaavan preussilaisten valistusfilosofien teoksiin, koska näiden tekstityyppien katsotaan olevan tyystin erilaisilla ajattelun ja prestiisin tasoilla.

Saatat nyt syyllistyä tiettyyn überajatteluun tässä asiassa, hyvä sarjiskriitikko.

Kaksi viimeistä tarinaa ovat jokseenkin  intohimoa herättämättömiä tapauksia. Marco Gervasion kirjoittama ja piirtämä Taikaviitta-seikkailu Fantom Ankka iskee jälleen on näistä selvästi viihdyttävämpi. Teppo Kunkun uutuusromaani herrasmiesvarkaan seikkailuista tuntuu innoittavan Ankkalinnassa rikosaallon, joka jäljittelee romaanin omaisuusrikoksia ja kronologiaa. Taikaviitta (josta en hahmona enkä ideana pidä yhtään, mutta siedän pitkin hampain) ryhtyy selvittämään vyyhteä. Tarinassa on ansioita, kuten oikeasti hauska ja suhteellisen yllättävä hämäysjuoni. Taikaviitta-seikkailuksi (joista en sitten ylipäänsä innostu) tämä on hyvä ja pitää tehokkaasti mielenkiinnon yllä koko kestonsa ajan.

Taskarin päätöstarina on melko tyypillinen Roope Ankka vs. Kroisos Pennonen -mittelö Levoton lomakylä, jossa tällä kertaa kisaillaan lomakohteilla - mikä on tapahtunut jo varsin monta kertaa aiemminkin. Valentina Camerinin käsikirjoitus ei onnistu kehittelemään aiheesta mitään kovin mielenkiintoista, vaikka seikkailu pysyykin aika hyvin kasassa. Danilo Barozzin piirrosjälki taas on hyvin keskinkertaista, ja siinä ilmenee toisinaan jäykkyyttä ja omituisia poseerauksia. Nähty ja nopeasti unohdettu, ei juuri potentiaalia useampiin lukukertoihin. Mutta ainakin siinä on logiikkaa ja mielekäs, joskin kulunut tarinankehittely.

Täydellistä taskaria ei olekaan, ja nro 396 pitää sisällään tällaiselta julkaisulta odotettavissakin olevaa tasoeroa kertomusten välillä. Kokonaisvaikutelmani on kuitenkin hyvin myönteinen. Tämä johtuu muutamista hyvistä ja mielenkiintoisista tarinoista sekä joistakin vaikuttavista visuaalisista ratkaisuista ja ehdottomasti myös riemastuttavasta suomennoksesta. Suomenkielinen Disney-sarjakuva tunnetusti herkuttelee nimiväännösviittauksilla tosielämän henkilöihin ja ilmiöihin, ja tässä taskarissa niitä on niin paljon, että koen saaneeni makeaa mahan täydeltä. Ennen kaikkea väännökset ovat hauskoja ja niissä on itua, eivätkä ne häiritse kertomuksen seuraamista. Katson tämän taskarin edustavan hyvää keskitasoa. Joukossa on lopulta vain yksi kertomus, jota voisin luonnehtia kehnoksi. Hyvin hintansa (4,90 e) väärti teos.

Jos kaipaat lisää luettavaa, muista myös tämä!

Tässä kaikki tästä taskarista. Tässä sarjassa seuraavana on vuorossa nro 397, joka ilmaantunee lähitulevaisuudessa. Siihen saakka toimikaa vain sellaisen maksiimin mukaan, josta voitte vilpittömästi toivoa, että se olisi universaali moraalilaki, jota noudatettaisiin aina ja kaikkialla.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.