Aku Ankka: Puujalkamestari

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä. Sisältää juonipaljastuksia.

Sarjakuvalehden formaatti asettaa tietyt rajat julkaistavien tarinoiden mitalle. Pitkät seikkailusarjat voidaan jakaa tarvittaessa useampaan numeroon, mutta vitsisarjojen standardimitta on Aku Ankka -lehdessä kymmenen sivua. Se tulee yllättävän nopeasti täyteen, joten kiintoisan ja tasapainoisen tarinan kertominen tuossa rajallisessa ajassa kysyy taitoa käsikirjoittajalta. Ankkasarjoissa käsikirjoittajat ovat vuosikymmenien aikana omaksuneet melko hyvin kymmensivuisten sarjojen edellytykset ja saavat useimmiten aikaiseksi varsin sujuvasti eteneviä hupailuja vaadittujen mittojen puitteissa. Joskus tuo maaginen raja voi kuitenkin tuottaa käsikirjoitukselle myös ongelmia. 
Tarkastellaanpa lähemmin, mitä tapahtuu, kun päätetään tehdä kymmensivuinen sarja tilanteessa, jossa aiheesta ei kuitenkaan keksitä kehiteltävää juuri viittä sivua enempää.

Jan Krusen käsikirjoittama ja Sander Gulienin piirtämä kymmensivuinen Aku-hupisarja Puujalkamestari on julkaistu Aku Ankka -lehden numerossa 38/2006. Se on Aku vs. Hannu -kategoriaan sijoitettava kilpailukertomus, joka ei ole lajissaan oikein millään muotoa onnistunut. En pidä tästä kertomuksesta alkuunkaan. Oikeastaan juuri sen alku on niitä osia, joista siinä vähiten pidän.
Läväytän nyt näkyville kokonaisuudessaan ensimmäiset puolitoista sivua tästä tarinasta. Pyrin muuten esittämään arvostelujeni tukena lähinnä yksittäisiä ruutuja tai muutamien ruutujen jatkumoja kokonaisten sivujen asemesta, mutta nyt tässä ratkaisussa on havainnollistava pointti.

Tarvitaanko vitsisarjaan, jonka aiheena on Akun ja Hannun kisa Ankkalinnan puujalkakävelymestaruudesta, tosiaan puolitoista sivua perustelevaa johdantoa? Eipä todellakaan tarvita. Jo Barks, Aku vs. Hannu -vitsisarjojen kehittäjä, oivalsi hyvin varhaisessa vaiheessa, että useimmiten tällainen pohjustus on tarpeetonta ja tylsää. Ankkalinnan joustavaan todellisuuteen voi lisätä hyvin vapaasti mitä hulluimpia kisatraditioita ja järjettömimpiä yhdistyksiä, jotka ovat olemassa vain yhdessä tarinassa ja joita ei sen koommin enää nähdä. Se on kerronnallinen vahvuus. 
Esimerkiksi tarina jostain pöhköstä luistelukilpailusta ei muutu paremmaksi sen takia, että saamme taustatiedot siitä, millainen ja millaisella historialla varustettu yhdistys kisan järjestää, miten pormestari on saatu suostuteltua sen suojelijaksi tms. Kisa vain on. Lukijat hyväksyvät alkuasetelman ilman sen kummempia perusteluja, ellei kyseessä ole luonteeltaan jotakin täysin ennenkuulumatonta. Eikä tässä puolitoista sivua tyhjäkäynnillä mataneessa tarinassa toden totta sellaista ole. Lyhyesti ja tylysti sanoen kyse on täytteestä, ja suhteeton täyteosuus - sellainen, joka ei edistä juonta eikä sisällä hyviä vitsejä - on huonoa käsikirjoittamista. Siinä vain venytetään asioita tarpeettomasti, jotta saataisiin lisää sivuja täyteen. Ikävä kyllä tämä kertomus on lihotettu kymmensivuiseksi täysin turhalla täyteaineksella, jota ilman kertomuksella olisi pituutta ehkä noin viisi sivua.

Lisäksi tarpeeton pohjustustäyte, jota juuri näkemämme 1,5 sivua ovat täynnä, on tylsää ja omituista eikä onnistu perustelemaan puujalkakisan ideaa yhtään sen loogisemmin kuin vanha ystävämme keltainen selityslaatikko, joka kertoisi esimerkiksi seuraavaa:

Ankkalinnassa on päätetty syksyn elävöittämiseksi järjestää suuri puujalkafestivaali. Koko kaupungin on valtanut puujalkavillitys, sillä kaikki havittelevat parhaasta performanssista myönnettävää pääpalkintoa.

Ja se siitä. Mutta eihän se käsikirjoituksen mielestä toki käy. Meidän pitää ensin saada luettelo kaikista nuijista pitäjätapahtumista, joita järjestetään. Ja vaikka ne ovatkin konsepteina mukavan typeriä (antiikkiruuhimessut on suomentajalta erityisen hyvä suoritus), on turhaa käyttää niitä johdannon venyttämiseen siten, että emme edes näe tarinan päähenkilöä ensimmäisellä sivulla. Aku ei ehdi näyttäytyä ennen toisen sivun jälkimmäistä puoliskoa, koska oli niin paljon tärkeämpää näytettävää, kuten esimerkiksi pormestarin ja käsittämättömän typeriä ajatuksia tyhjästä saavan vihreätakkisen valtuutetun (oikeasti, Ankkalinnan pormestari on niin muodollinen tolvana, että kutsuu valtuutettuja pelkästään tittelillä nimen asemesta!) kokonaisen sivun mittainen kiehtova keskustelu aiheesta puujalkakävelykisa, jonka palkintona on kahden hengen risteily. Toden totta, tämä idea on niin nerokas, että toki meidän pitää ehdottomasti saada tietää, miten se syntyi. 

Keskustelu onnistuu tylsyydestään, turhuudestaan, mielenkiinnottomista ja nimettömistä henkilöhahmoistaan ja äärimmilleen pitkitetystä luonteestaan huolimatta näyttämään kiintoisan väläyksen Ankkalinnan hallintokulttuurista. Valtuutettu kiskaisee täysin sekopäisen idiksen ilmeisesti suoraan kankkujensa välistä, ja valmistelut aloitetaan saman tien. Kaupunki siis hommaa veronmaksajien rahoilla pääpalkinnoksi kahden hengen risteilyn (otaksun tämän olevan jokin Karibian-risteilyn tyyppinen, sillä ei kyllä moni rupeaisi puujaloilla keikkumaan jonkun halvan Tallinnan-reissun takia) eikä siitä käydä minkäänlaista keskustelua tai äänestystä? Joku valtuutettu vain syöttää ajatuksen vapaalla assosiaatiolla pormestarille, ja valmistelut alkavat välittömästi. Miksi ottaa mukaan tällainen näennäisen looginen ja rationaalinen, tosielämään kytkeytyvä perustelu hullulle kilpailulle, jos ko. perustelujakso itsessään nakkaa kaiken realismin ja logiikan viemäriin saman tien? 

Pitkässä kehittelyosiossa ei ole itsessään mitään pahaa, jos siinä on pointti ja jos se on viihdyttävästi toteutettu. Esimerkiksi useissa Barksin seikkailusarjoissa itse pääjuoneen ajaudutaan pikku hiljaa samalla, kun ratkaisuja pohjustetaan ja hahmojen annetaan käydä niille luontevaa interaktiota. Mutta tämä käsillä oleva tarina ei valitettavasti ole niin hyvä kuin nämä parhaat esimerkit. Hyvänen aika, kyseessä on sarjakuvakertomus ankoista jalkapuuperformanssikisassa! Kuinka pitkälle moinen tilanne on rationalisoitava? Vai haluaisivatkohan ihmiset vain nähdä sitä itse kilpailua? Mitäpä luulette? Ja ennen kaikkea: miksi tehdä näin tylsä taustoitus näin mielenkiinnottomilla, nimettömillä hahmoilla? Eikö voisi keksiä vaikka, että puujalkakisa on vuotuinen tapahtuma, jolla kunnioitetaan Julle Ankanpään saavutusta, kun hän nokkelasti puujaloilla ylitti vaarallisen suon tai selvisi gilaliskojen tai skunkkien pesästä tai jotain sellaista? Tiedättekö, jotain oikeasti viihdyttävää ja hauskaa. Jotain, mistä voisi olla jopa kivaa nähdä ehkä ruutu tai pari. Mutta eipä se mitään, näyttäkää toki meille jankuttava matkailupoliittinen keskustelu vailla persoonallisuutta olevien kertakäyttöhahmojen kautta. Kyllähän te näemmä nämä hommat tiedätte.

Olen aika turhautunut tähän käsikirjoitukseen jo ennen päähenkilön ensiesiintymistä.

Onneksi pääsemme näkemään Akuakin, niin mielenkiintoista kuin olisikin tietää, miten nimetön nerovaltuutettu kertoo kisaideasta nimettömälle vaimolleen. Ja jos olenkin ollut hieman ilkeä tätä tarinaa kohtaan, on myönnettävä, että Gulien on erittäin, erittäin hyvä piirtämään ankkoja barksilaisen klassiseen tyyliin:

Gulienin ankoissa on kaikki se ilmeikkyys, anatominen sopusointu ja vaivaton lennokkuus, joka puuttuu melko totaalisesti hänen geneerisistä, jäykistä ja kunnianhimottomista normi-ihmishahmoistaan, joita edustavat esimerkiksi pormestari ja valtuutettu - pitkälti ilmeettömiä ja hengettömiä olentoja, joita harvoin näytetään kokovartalokuvissa edestä päin.

Joka tapauksessa olemme päässeet ilmeisesti viimeinkin kiinni itse tarinan konfliktiin... paitsi että emme olekaan. Aku vain ilmoittaa harjoittelevansa ankarasti kisaa varten. Tämän esittäminen vie puoli sivua, ja se on hyvä sivunpuolikas. Käsikirjoitus vain ilmeisesti kyllästyi tähän, sillä aineisto alkoi lähestyä turhan paljon jotain juonen kaltaista. Siksi saammekin taas kokonaisen sivun verran täytettä, jossa nähdään muiden ankkalinnalaisten valmistautumista kisaan. Ankkalinnalaisten, joita ei enää sudenpentuja lukuun ottamatta tarinassa nähdä ja joiden mukanaolo on siis... täysin turhaa. Harvoin näkee näin häpeämätöntä venytystä ja täytettä näin lyhyessä tarinassa.

Tämä idea tosin on irtovitsinä oikeasti varsin hauska.

Kymmensivuisen kertomuksen neljännellä sivulla vasta esitellään tarinan pääasiallinen konflikti, Akun ja Hannun keskinäinen kisa, jonka varjoon koko muun kaupungin yritykset näissä sarjoissa aina jäävät. Tämän pohjustamiseen kulutettiin kolme sivua.

Tämä on klassista kisailua. Aku ja Hannu ovat parhaimmillaan kilpaillessaan toisiaan vastaan ja yrittäessään aktiivisesti päihittää toisensa. Hannu varsinkin on hahmo, jonka tehokas käyttö ei ole aivan yksinkertaista. Tarinat, jotka nojaavat pelkästään hänen onnekkuuteensa, eivät ole minusta kaikkein mielenkiintoisimpia, sillä niissä hän on tylsä ja passiivinen hahmo. Hannu on ehdottomasti parempi aktiivisena antagonistina, joka haluaa nähdä edes jonkin verran vaivaa Akun lyömiseen (sillä näiden kahden kesken kaiken on oltava henkilökohtaista). Tässä tarinassa häntä käytetäänkin sellaisena, mutta ikävä kyllä Aku ja Hannu ottavat yhteen vain kahdesti ennen itse kisaa - ja ensimmäinen niistä kohtaamisista on yllä esitetty kohtaus, jossa vain esitellään konflikti. (Se toinen on onneksi parempi ja hauskempi.) Aivan kuin käsikirjoittaja ei olisi keksinyt lopulta Akun ja Hannun välille paljoakaan mielenkiintoista ja joutui siksi kirjoittamaan epäoleellisia täyteruutuja saadakseen kymmenen sivua täyteen.

Joka tapauksessa Aku katsoo juuri näkemämme kohtauksen jälkeen parhaaksi vaihtaa asuaan frakista johonkin muuhun. (Mitä hän oikeastaan ajatteli tehdä? Stepata puujaloilla?) Hänen seuraava asuvalintansa on... erikoinen.

Täh? Mikä tämä ilmestys on olevinaan? Jättiläiskana puujaloilla? Mitä? Miksi? Miten tämä tuli hänelle mieleen? Tämän "ylevän" (WTF?) asuvalinnan ja esityksen täsmentäminen vaatisi paljon enemmän pohjustusta kuin itse kisa, mutta sitäpä emme tietenkään saa. En kerta kaikkiaan käsitä, millä perusteella Aku teki siirtymän frakista jättiläiskanaan. Mitä jättiläiskanan olisi tarkoitus edustaa? Miten puujalat sopivat tähän esitykseen? Sisältääkö "esitys" edes muuta kuin kävelemistä typerässä ja selittämättömässä hylättyjen naamiaisasujen hautausmaalta esiin manatussa ilmestyksessä? Kaikista näistä ilmeisistä kysymyksistä huolimatta mihinkään niistä ei saada vastausta. Tarina vain kertoo meille sanallisesti, että Aku on suurin piirtein paras ja että kaikki ihailevat hänen jättiläiskana puujaloilla -esitystään. Ookoo.

Ennen kisaa joudutaan tietysti kaapimaan kokoon vielä yksi kokonainen sivu turhaa, silppuista täytemateriaalia. Aaaargh. Ainoa oikeasti relevantti juttu koko sivulla on, että Iines näyttäytyy ja selväksi tehdään, että Akun on tarkoitus viedä Iines mukanaan voittoristeilylle. Ja hän kertoo tämän pestessään Iineksen yläkerran ikkunoita puujaloilla seisten, mikä on oikeastikin aika hauska idea.

Viimein sentään päästään itse suureen päivään. En voi kuin hämmästellä, miksi kaikkien huomio kiinnittyy Akuun, sillä hän näyttää säälittävältä ja typerältä esimerkiksi sudenpentujen valtavan kiinalaistyyppisen puujalkalohikäärmeen rinnalla. Mutta ilmeisesti sudenpennut eivät osallistu itse kisaan, vaan järjestävät pelkkää sudenpentuuttaan ko. näytännön. Miten kisassa sitten käy? Katsotaan.

Pääpointti, joka tästä välittyy piirrosten kautta hyvin, on tietystikin Hannun puujalkojen ällistyttävä korkeus. Puhekupla mainitsee jalat "ainakin 20 metrin korkuisiksi". Se on varsin vaikuttavaa ja saa osakseen ansaittua huomiota. Mutta kun ottaa huomioon, miten paljon aikaa ja vaivaa tarina on käyttänyt sen selittämiseen, miksi tällainen tapahtuma järjestetään ja miten idea ylipäänsä syntyi, haluaisin tarinan omistavan muutamia selittäviä sivuja myös seuraaville mysteereille:

• Mitä vau-tason haltioitumisen aihetta on kanapukuisessa luuserissa, joka horjahtelee puujaloilla inisten tsirp tsirp -liverrystä? Näiden ihmisten reaktiot ovat typeriä ja täysin epäuskottavia.
• Miksi Aku vaihtaa välillä ylleen vihreän kanapuvun?
• Miksi keskellä Ankkalinnaa on osittain romahtanut, keskiaikaisen näköinen kivimuuri? Mikä sen tarina oikein on?

Hannu varastaa show'n täydellisesti pyöräyttelemällä piruetteja ja kieräyttelemällä kärrynpyöriä naurettavan korkeilla puujaloilla. Hän tietysti voittaa pääpalkinnon ja noutaa sen kohteliaasti ilman puujalkoja. Mutta samalla hetkellä paikalle ilmaantuukin toinen Hannu 20-metristen puujalkojen varassa huojuen. Miten ihmeessä tämä on mahdollista?

Jepp, tämän... takia se on... mahdollista. Ihan tosi. Hannu oli siis harjoittelun sijaan saanut aikaiseksi itsensä näköisen, luonnollista kokoa olevan elektronisen nuken, joka pystyy kävelemään ja heittämään kärrynpyöriä 20-metrisillä puujaloilla. Miten? Eikö tämä ansaitsisi enemmän selitystä kuin kilpailun kiehtova syntyhistoria? Olisi melko varmasti helpompaa opetella itse tekemään kärrynpyörä puujaloilla kuin tehdä luonnollisen kokoinen, kauko-ohjattava nukke, joka pystyy samaan. Rakensipa Hannu sen itse (epätodennäköistä) tai hankki valmiina (tuskin ainakaan kulman lähikaupasta), tulee sellainen laite melko varmasti maksamaan huomattavasti enemmän kuin kahden hengen risteily. Miksi siis ei vain käyttäisi rahojaan risteilyyn Iineksen kanssa sen sijaan, että tuhlaisi vielä enemmän tällaiseen typeryyteen? No, tietysti Akun nöyryyttämiseksi. Se on itse asiassa ihan pätevä motiivi, mutta siitä huolimatta tämä ratkaisu on kaikkea muuta kuin vedenpitävä. No, pääsemme sentään näkemään likaisiin temppuihin sortuneen Hannun julkisen nöyryytyksen. Se on aina tyydyttävää:

Ai, emme pääsekään näkemään sitä. Käsikirjoitus ilmeisesti haluaa tarkoituksella viedä lukijoilta kaiken mahdollisen tyydyksen ja pilata tarinan huipennuksen. Käsikirjoituksenne on huono. Eikö Egmontilla ole kustannustoimittajia, vai mikä tässä mättää? Hannu siis vain livahtaa, emmekä näe häntä enää. Eikö olekin narratologisesti äärimmäisen mielekästä? Olipa tosiaan hyvä, että tätä pohjustettiin puolentoista sivun jaarittelulla tapahtuman aivopieruisesta alkuperästä!

Reaktioni käsikirjoituksen ratkaisuihin.

No, sen verran lukijoille maltetaan antaa tyydytystä, että Aku saa Hannun diskvalifioinnin jälkeen palkinnon itselleen, koska kana-asu oli kaikkien mielestä niin uskomattoman upea. Hän vie Iineksen risteilylle Ankkapulcoon, jonka on kai tarkoitus sijaita Meksikossa. Mutta jo "parin päivän päästä" (selityslaatikon mukaan) risteilijä onkin navigointilaitteiden sekaantumisen vuoksi Grönlannissa ja jumiutuu jäihin kolmeksi kuukaudeksi. Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Jos risteily lähti Ankkalinnasta, joka on Tyynen valtameren rannikolla, on sen ollut pakko kiertää koko Amerikan kaksoismanner päästäkseen Grönlantiin. Ja vaikka risteily olisi lähtenyt muualtakin, on Grönlantiin jokaisesta järkevästä lämpimän ilman risteilyn aloituspaikasta niin tajuttoman pitkä matka, ettei se ikinä voi taittua parissa päivässä. Lisäksi implikaationa on, että kaikkien matkustajien on pysyttävä jäihin juuttuneessa risteilijässä kolme kuukautta. Koska helikoptereita ei ole keksitty. Ja koska kukaan matkustajista ei taatusti reklamoisi tällaisesta ja saisi uutta risteilyä.

Eikä tämä purtilo ole risteilijä, vaan säälittävä satamahinaaja. Tämäkö taittoi parissa päivässä tuhansia kilometrejä?

Olipa siis kertakaikkisen heikko ja huonosti käsikirjoitettu, tyhjänpäiväisellä ja epäloogisella sivuntäyttösilpulla täytetty tarina, jossa varsinaista juonta edistävää ainesta on vain noin puolet paisutellusta kymmenen sivun kokonaispituudesta. Tarina tarjoaa liikaa kaikkea turhaa ja liian vähän konfliktia. Lisäksi se riistää lukijoilta tyydyttävän huipennuksen anteeksiantamattoman tökeröllä Hannun häviämisellä ja lopuksi latistaa kaiken täysin epäuskottavalla käänteellä, joka ei millään tavalla ajatellen ole tippaakaan uskottava edes sarjakuvamaailmassa. Ainoa hyvä asia koko sotkussa ovat Gulienin kiistattoman upeat ankkapiirrokset ja vain ankkapiirrokset - kaikkia muita hahmoja piirtäessä hänen kätensä jäykistyy selittämättömästi.

Tämä tarina ontuu niin pahasti, että sen voisi kuvitella liikkuvan puujalan varassa.

PRA-PAP - TSHING!

Ihan vakavasti ottaen tarinasta paistaa läpi se, että kymmenen sivun rajaan on pyritty pakonomaisesti, vaikka ainesta ei ole ollut kuin noin puoleen siitä. Silloin kannattaisi tyytyä vain puoleen. Vaikka tarinan varsinaisessa juonessakin on merkittäviä heikkouksia, sietäisi niitä paremmin kertomuksessa, joka olisi mittansa osalta paremmassa tasapainossa.