Aku Ankka 5/2013

Aku Ankan "suuri neronumero" 5/2013 on saanut kanteen Arild Midthunin taiteileman, näyttävän Einstein-Akun.

Kansikuva on varsin epätyypillinen Aku Ankassa, sillä se sen huumori rakentuu kokonaan ja täydellisesti visuaaliselle viittaukselle oikeasti eläneeseen henkilöön. En muista kohdanneeni vastaavaa. Enkä moiti valintaa, sillä Albert Einstein oli kova jätkä. Pelle ja Taavi olisivat varmaankin olleet myös ihan kelpo vaihtoehtoja kansikuvaneroiksi, mutta tämä kansi ainakin on välittömästi mieleenpainuva, mitä ei aina AA:n kansikuvista voi sanoa. 
Piirros saa tosin pohtimaan sitä, miten viikset ankoilla tarkalleen ottaen toimivat. Ymmärrän esim. Roopen, Taavin, Kulta-Into Piin ja Kroisos Pennosen kohdalla sen, että kyseessä on jonkinlainen parta/pulisonkijärjestely, joka kasvaa pään ja kaulan untuvasta, mutta miten ankka voi kasvattaa viikset? Täytyykö kaikkien miespuolisten ankkahahmojen ajella nokkansa aamuisin, jos mielivät pitää sen karvattomana? Ehkä nämä seikat pitää suosiolla jättää vielä minuakin suurempien nerojen pohdittaviksi.

Mikä neronumerosta sitten tekee niin nerokkaan? Lehden tarinoissa on Ankkalinnan älymystö tavanomaista vahvemmin edustettuna. Pelle Peloton esiintyy peräti neljässä tarinassa, joista kolmessa hän on pääosassa - tosin yksi näistä pääosista osuu yksisivuiseen vitsisarjaan. Muissa kertomuksissa nähdään pitkästä aikaa Hessun ihmeveljenpoika Pikku-Pelle (jota en erityisemmin ole kaivannut) ja Taavi Ankka (jota olen AA:n sivuille hieman ikävöinyt).

Mark ja Laura Shaw'n kirjoittamassa ja Rodriquesin piirtämässä johtosarjassa Reilua peliä Pelle Peloton nähdään sivuosassa; juonen pääosa keskittyy Akun ja poikien ristiriitoihin. Johtosarjoissa havaittu talviteema jatkuu yhä: Ankkalinnassa järjestetään suuri talviurheiluspektaakkeli, jolla voi olla suuri merkitys kaupungin tulevaisuudelle tapahtumajärjestäjänä ja turistirysänä. Syystä, jota emme tiedä, on katujen auraus ulkoistettu Akulle ja hänen "pätevälle lumiauratiimilleen". Hmh. Luulisi, että isolla kaupungilla, joka haluaa olla tapahtumakeskus ja jossa sentään on luminen talvi joka ainoa vuosi, olisi omasta takaa aurauskalustoa. Aku määrää pojat lapioimaan kotitalon pihan puhtaaksi lumesta samaan aikaan kun hän itse hoitaa pormestarin tonttia. Jokin tässä lähtötilanteessa ei vakuuta minua sitten yhtään, mutta antaa mennä. Pojat kuitenkin haluavat valmistautua sudenpentujen suureen lumisotatapahtumaan, ja tämä tuottaa talouteen ristiriitaa ja ympärille katastrofia. Pelle ehtii mukaan vain pariin ruutuun pohjustamaan lumisuojakeksintönsä.

Kertomus on heikohko. Siinä ei ole mitään kovin näyttävää tai kiinnostavaa, eikä edes huipennuksen visuaalisista mahdollisuuksista oteta kaikkea irti. Lisäksi tapa, jolla pojat tieten tahtoen harhauttavat Akua, on suorastaan hengenvaarallinen ja täysin edesvastuuton. (Joskus tuntuu siltä, etteivät nämä ulkomaalaiset kirjoittajat ja piirtäjät ymmärrä, miten lumi toimii ja miten painavaa se todella voi olla. Lisäksi loppuratkaisun kannalta on oleellista se, millaisista asemista arvovieraat mäkihyppykisaa seuraavat, eivätkä tarinassa esitetyn asemoinnin perusteella sen paremmin käsikirjoittajat kuin piirtäjäkään tiedä juuri mitään mäkihypystä yleisöurheilun muotona.) 
Lopussa sentään pojat joutuvat pohtimaan toimintansa kestävyyttä sudenpennun hyveellisyyttä edellyttävästä näkökulmasta, mutta tarinassa esitetty hämäys on niin julma ja vaarallinen, että tieten tahtoen tehtynä kuolemantuottamussyyte ei ole kaukana. Eikä kyse ole tällä kertaa mistään piirrettyjen alasin päähän -komiikasta, vaan yksinkertaisesti tavasta, jolla poikien ei tulisi koskaan hahmologiikkansa ja luonteensa perusteella huoltajansa henkeä tahallaan vaarantaa. Tätä en valitettavasti voi antaa anteeksi, ja kun lisäksi loppukin on varsin laimea, on lopputulosta pidettävä korkeintaan keskinkertaisena. Rodriques osaa tosin piirtää todella hauskoja ilmeitä, joita tässä sarjassa nähdään niin pormestarin kuin Akunkin kasvoilla:

Tämän melko alavireisen sarjan perään Pelle nähdään Daan Jippesin yksisivuisessa vistissä, joka perustuu Carl Barksin ideaan. Jippesin kynänjälki loistaa ja tarinakin on vapaa häneen toisinaan iskevästä liioittelunhalusta.
Jens Hensegårdin kirjoittamassa ja Feriolin piirtämässä Pelle-kertomuksessa Tehokas tehoste keksijämme kutsutaan ratkaisemaan harrastajateatterin tehosteongelmaa. Produktio on Peter Pan, ja mukaan on ängetty jonkin verran kuvastoa Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta - josta en muuten pidä. Erityisesti inhoan Helinä-keijua, josta on ikävä kyllä kuitenkin tehty Disney-imperiumin symboli. On kieltämättä hauskaa nähdä tämä ärsyttävä taikaolento ihmettelemässä oikeasti hyvän ja mielenkiintoisen hahmon paljon suurempaa kompetenssia:

Kuusisivuisessa hupikertomuksessa on kosolti silmänruokaa ja muutama erittäin näyttävä ruutu, joista paras pääsee ansaitusti puolen sivun kokoon. Lopetus tosin on hieman lattea ja loppuselitys päättää tarinan aika äkisti. Miksi muuten tarinaan otettiin mukaan myös juuri Hannu? Ei siinä mitään pahaa ole, varsinkin, kun Ferioli osaa piirtää Hannun erittäin hyvin - hän tuntuu kuuluvan piirtäjissä siihen vähemmistöön, joka tajuaa, miten Hannun nokka toimii.

Pelle nähdään vielä nelisivuisessa tarinassa Vuoden keksijä. Pat ja Carol McGrealin käsikirjoittamassa ja hieman yllättävästi Marco Rotan piirtämässä kertomuksessa Pelle yrittää keskittyä kilpailutyöhön samalla, kun ankkalinnalaiset kiikuttavat hänelle rikkinäisiä kodinkoneitaan ja muita vempeleitään korjattaviksi. Kertomus on vähänkin kokeneemmalle lukijalle nolostuttavan ennalta-arvattava ja lopetuksen päälle liimattu opetus näyttää falskilta musikaalinumerolta, mutta sarjassa on mielenkiintoisetkin puolensa. Rota ei ole omimmillaan, kun kerronta pysyttelee interiööreissä, mutta on silti mielenkiintoista nähdä hänen tulkintansa Helunasta. 

Helunan kahvinkeitin oikuttelee. Arvatkaapa muuten, mistä Heluna saa maidon kahviinsa.

Eräs Pelle, siis Hessun veljenpoika Pikku-Pelle, kohdataan Paul Murryn piirtämässä sarjassa Naamiaiset, joka on aiemmin julkaistu AA:n numerossa 19/1978. Kysymys tähän väliin: olikohan aikoinaan suomentajilta kovinkaan näppärä ratkaisu järjestää asiat niin, että samassa sarjakuvauniversumissa seikkailee kaksi toisiinsa mitenkään liittymätöntä huippuälykästä keksijähahmoa, joiden molempien nimi on Pelle? Vastaus tähän perään: ei ollut kovinkaan näppärä ratkaisu. Minulla ei sinänsä ole mitään Pikku-Pelleä vastaan hahmona, ja joskus hänestä ja Hessusta on saatu yhdessä mielenkiintoistakin dynamiikkaa, mutta tässä kertomuksessa hän esiintyy vain muutamissa ruuduissa ja käyttäytyy varsin epämiellyttävästi ja alentuvasti.
Ideana on, että Mikki & kumpp. järjestävät naamiaiset, ja Hessu ja Pikku-Pelle ovat päättäneet pukeutua toisikseen.

Pikku-Pelle vaikuttaa tässä kertomuksessa - jossa hän on sivuosassa - varsin sietämättömältä tapaukselta, joka sanailee avoimesti setänsä vähäisestä älykkyydestä ja omasta erinomaisuudestaan. Se ei minusta sovi hahmolle, ja asennetta voi pitää käsikirjoitustaholta (jota emme tunne) anti-intellektuaalisena. (On todettava, että Hessulla ja Pikku-Pellellä on naamiaisten hauskimmat asut - Minni on joku keijukuningatar, Mikki näemmä Robin Hood, Heluna hulatanssija ja Polle taas joku satunnainen heinähattu(?))
Hupi alkaa, kun paikalle saapuu professori Korppu, joka luulee Hessua Pikku-Pelleksi ja ottaa tämän mukaansa polttoainelaboratorioonsa mullistavia keksintöjä viimeistelemään. Kyllä tästä neljän sivun verran kelpo harmitonta hupia irtoaa.

Kaikkein mielenkiintoisin lehden tarinoista on yllättäen kertomus Taavi Ankka tarttuu syöttiin. Tony Stroblin piirtämä tarina on julkaistu aiemmin AA:n numerossa 21/1964. Tarina on sinänsä huvittava, muttei kovin kummoinen. Nelisivuinen kertomus (jossa esiintyy Heluna jo toistamiseen samassa lehdessä!) kuitenkin paljastaa jotakin kiehtovaa Taavin taustoista. Taavi on näet hulluna gulassiin ja hänellä on hallussaan sukunsa perintöresepti ko. unkarilaisesta ruokalajista - ja resepti on kirjoitettu unkariksi!

Hauska repliikki, varsinkin ilman kontekstia.

Taavihan on esitelty meille animaatiohahmona (kuten tämän numeron Oma nurkka -palsta kertaa), joka on Wienistä ja nimeltään kiistattoman teutoninen Ludwig von Drake. Hänhän puhuu englanniksi paksulla itävaltalaisella korostuksella. Mutta tämän sarjan paljastukset antavat ymmärtää, että Taavin sukujuuret ovat Unkarissa. Tämä ei ole sinänsä mahdotonta. Unkari kuului varsin pitkään Itävaltaan, ja unkarilaisessa ylimystössä tapahtui toisinaan tiettyä saksalaistumista. Ja Taavihan on kaiketi ainakin maalaisaatelissukua, kuten nimen von antaa ymmärtää. Tämä on hyvin kiehtovaa. 2000-luvulla muuten Aku Ankassa julkaistiin uutta tuotantoa oleva ja erittäin hyvä Taavi-sarja, jossa hahmo sijoitettiin hänelle sopivaan ympäristöön Ankkalinnan yliopistoon ja jossa hänen mieliruoakseen paljastui wieninleike, jota hänen (hyvin iäkäs) äitinsä yhä lähetti pojalleen lentopostina. Miten Taavi on päätynyt Ankkalinnaan? Pakeniko hän 1930-luvulla epäsuotuisaa poliittista ilmastoa? Rekrytoitiinko hänen osaamisensa Yhdysvaltain palvelukseen sodan jälkeen? Se jää varmaankin arvoitukseksi, mutta tällaiset gulassin kaltaiset tiedonmurenat ovat kiehtovia.

Ikävä kyllä Taavin kohdalla suomentajat ovat jälleen töpänneet.

Kun hahmon nimi on Ludwig von Drake ja hänet esitellään uutena tulokkaana, itsetietoisena nerona ja tiedemiehenä, joka puhuu hassulla korostuksella, ei ole juuri järkeä esitellä häntä suomalaisella nimellä, joka ei poikkea mitenkään muista Ankkalinnan asukkien nimistä. Suomentajien olisi pitänyt antaa hahmolle edes hieman germaanis-ulkolaiselta kalskahtava nimi. "Tavallisella" nimellä varustettuna Taavin wieniläistausta ja gulassipuheet vaikuttavat jotenkin... vielä tavallistakin postmodernimmilta.

Joka tapauksessa pidän Taavista ja näkisin häntä mielelläni useammin Aku Ankankin sivuilla. Ymmärtääkseni pitkään lähinnä muutaman kustantamon toimittajan mukaan Taavi ei ole käyttökelpoinen hahmo. Nämä toimittajat eivät, jos tätä mieltä ovat, ymmärrä Taavin hahmoa laisinkaan. Hän ei ole Pellen kaltainen keksijä, vaan luonteeltaan teoreettisempi ja hajamielinen yleistiedemies. Hän ei suinkaan ole pelkkä Pellen ja Roopen yhdistelmä; moinen arvostelma on pinnallisuudessaan naurettava. Sen myönnän, että Taavi sopii päähenkilöksi lähinnä lyhyisiin ja hyviin vitsisarjoihin, mutta sivuhahmona muissa sarjoissa hänellä olisi runsaasti potentiaalia, sillä hänen avullaan voi kirjoittaa monta juonenkuljetusta keventävää vitsiä.

Lehden päättää Carl Barksin yksisivuinen Aku-vitsisarja Neronleimaus vuodelta 1952. Se on valittu nimensä (jota sillä alun perin ei tietenkään ollut) perusteella päättämään neronumero merkeissä, joka ylistää arkista joskin hyvin eksentristä kekseliäisyyttä.

Epätasainen, mutta joka tapauksessa mielenkiintoinen numero, jossa on riittävästi hyvää. Voisi olla enemmänkin.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.  

Aku Ankka 4/2013 (ja naishahmoista Ankkalinnassa)

Vuoden neljäs Aku Ankka -lehti on lojunut jo puoli viikkoa luettuna, joten on korkea aika suoda sille lyhyt arvio. Ja kirjoittaa pienoisessee mielenkiintoisesta tangentista.

Siinä missä aiemmat kolme tämänvuotista numeroa ovat kokonaisarvioissani nousseet hyvän tasolle, on numero neljä keskinkertainen tapaus. Sen tarinakokonaisuus ei liiemmin säväytä. Paco Rodriguezin taiteilema kansi nyt kuitenkin on näpsäkkä ja Akun turhautunut ilme hyvin tilanteeseen sopiva yhdistelmä ärsytystä ja absurdin kohtalon tyyntä hyväksymistä. Tämä on juuri alistuneen tunnelman ansiosta hauskempi kuva kuin sellainen, jossa Aku olisi pantu kauhuissaan ällistelemään tien avaruudenviitan ilmoittamaa etäisyyttä.

Johtosarjana on Lars Jensenin käsikirjoittama ja Feriolin piirtämä Iines-tarina Kuka on Iines Ankka? Se käsittelee lähtökohdiltaan hyvinkin mielenkiintoisesti Iineksen identiteetti- ja rooliongelmia ankkasarjakuvan maailmassa. Tarina alkaa Iineksen päiväkirjamerkintänä. Hän ajautuu identiteetti- ja itsetuntokriisiin, kun kerätessään rahaa hyväntekeväisyyteen kuulee kahden leidin vaihtavan muutaman sanan. Tarkemmin ottaen seuraavat sanat:

"Älä huomioi tuota rahanruinaajaa, Yrsa. Hänen sulhonsa on se moukkamainen Aku Ankka, joka saapui pormestarin tanssiaisiin merimiesasussa."

Iinestä piinaa ajatus siitä, että ihmiset tuntuvat määrittelevän hänet vain jonkun tyttöystäväksi. Hän jopa kirjoittaa:

"En ole koskaan ollut muuta kuin Aku Ankan mielitietty."

Tässä itsekriittisessä arvostelmassa on kosolti totuutta. Iines on alkujaan luotu pelkästään Akun tyttöystäväksi, jotta nousussa olleelle ankkahahmolle saataisiin kirjoitettua lisää koomisia tilanteita. Ineksen varhaisversio nimeltään Donna näyttäytyi Meksikoon sijoittuvassa lyhytpiirretyssä Don Donald vuonna 1937, mutta sarjakuvamaailman omassa todellisuudessa häntä pidetään yleensä (silloin äärimmäisen, äärimmäisen harvoin, kun hän esiintyy) erillisenä hahmona ja Iineksen vanhana kilpailijana. Omalla nimellään ja virallisesti Iines Ankka esiteltiin vuonna 1940 animaatiossa Mr. Duck Steps Out, jonka on käsikirjoittanut itse Carl Barks, joka tuolloin työskenteli Disneyn animaatiopuolella. Iines ilmaantui nopeasti Bob Karpin ja Al Taliaferron Aku-sanomalehtisarjakuviin vakituiseksi hahmoksi ja siitä lähtien kuulunut Ankkalinnan vakituiseen henkilögalleriaan. Monasti on Aku hänet nolannut, ja lukemattomia kertoja ovat Aku ja Hannu hänestä taistelleet. Mutta itse hän ei ole ollut kovinkaan aktiivinen. 

Tämä huomio ei sinänsä ole kovin vallankumouksellinen - ei tarvitse olla vakaumuksellinen feministi huomatakseen, että Disneyn sarjakuvamaailmassa ei ole yllin kyllin aktiivisiin rooliin kirjoitettuja naispuolisia hahmoja. On kuitenkin Jenseniltä ansiokasta tuoda tämä huomio avoimesti esiin osana Iines-tarinan (harvinainen ilmiö sinänsä) juonta. Iineksen pohdinnat tässä johtosarjassa lähestyvät sarjakuvan sisäistä metatasoa, jossa päähenkilön huomiot pätevät niin hänen tuntemuksiinsä tässä nimenomaisessa seikkailussa kuin hänen hahmoonsa Disney-sarjakuvan kokonaisuudessakin.

Disney-sarjakuvassa - kuten monessa muussakin fiktiokertomuksia käyttävässä mediassa - miespuolinen hahmo esitetään normina, ja naiset tämän normin feminiinisinä muunnelmina tai poikkeamina. Syy voi olla siinä, että tietyt mediat on erityisesti suunnattu markkinointimielessä pojille ja jotkut tytöille. Syytä voi piillä siinäkin, että ehkä käsikirjoittajat ovat useammin miehiä eivätkä ole varmoja, osaisivatko kirjoittaa uskottavan naispuolisen hahmon (vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään mahdotonta: kannattaa kirjoittaa henkilöitä eikä niinkään sukupuolia, jos tavoitteena on olla toimiva ja vakuuttava).

Esimerkkejä maskuliinisesta normituksesta on Disneynkin sarjakuvissa vaikka kuinka. Periaate oli etenkin alkuaikoina hyvin yksinkertainen. Jos tarvitaan Mikille romanttinen intressi, mitä tehdään? Piirretään Mikille erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan sitä Minniksi. Entä jos Akulle tarvitaan vastaava? Piirretään Akulle erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan tulosta Iinekseksi.

Parasta myös tehdä rusetista vaaleanpunainen. Ettei jää kenellekään epäselväksi, että kyseessä on nainen. (Iineksen ensiesiintyminen animaatiossa Mr. Duck Steps Out, 1940)

Vaikka tämä uusien hahmojen tekeminen tiettyjen feminiinisten markkerien lisäämisellä olemassa oleviin miespuolisiin hahmoihin onkin hieman omituinen tapa toimia, ei sitä enää juuri harrasteta. Ongelmaksi muodostuukin se, miten usein näin luodut naishahmot jäävät ilman kunnolla kehitettyjä luonteenpiirteitä ja kertomuksellista aloitekykyä. Epäilläänkö arviotani epäreiluksi? No hyvä on, tehdään testi. Kootkaa porukka. Tehtävä on seuraava:

Kuvailkaa seuraavia hahmoja mainitsematta kuvauksessanne kertaakaan, miltä ne näyttävät ja mikä on niiden suhde muihin hahmoihin:

1. Hessu Hopo
2. Minni Hiiri

En usko, että naishahmojen marginaalisuus Disney-sarjakuvissa kielii mistään tietoisesta syrjinnästä. Henkilögalleria on vain muodostunut tiettynä aikana tiettyjen periaatteiden (joihin kuuluu taloudellisuus) mukaan. Mutta pidän kiistattomana sitä, että Disney-sarjakuvissa olisi tilaa ja tilausta myös luontevammin aktiivisille naispuolisille hahmoille. Tämä suuntaus on kaikeksi onneksi vahvistunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Kyse ei ole siitä, että pitäisi alkaa järjestelmällisesti Roope-sedän sijaan tarinoida Mummo Ankasta. On näet selvää, kumpi näistä hahmoista on lähtökohtaisesti mielenkiintoisempi. Mutta samalla on kannatettavaa panna käsikirjoituksiin hieman lisää ajatusta, jotta naispuolisista hahmoista saataisiin hieman enemmän... kokonaisen hahmon kaltaisia. Tämä pätee tietysti kaikkien tarinoiden kaikkiin hahmoihin, olivatpa nämä sitten sivu- tai pääroolissa. Kyseen ei tarvitse välttämättä olla edes feminismistä, vaan kunnianhimoisiin ja monipuolisiin käsikirjoituksiin pyrkimisestä.

Se siis asiasta yleisemmällä tasolla. Mitä tässä tarinassa sitten tehdään Iineksen aktivoimiseksi? Ehh... ei hirmuisesti. Ajatus ja pyrkimys on hyvä, mutta lopputulos ei aivan tee tavoitteille oikeutta. Jutun juoni on, että masentuneen Iineksen ystävät tulevat piristämään häntä.

Niin, muistatteko nämä Iineksen ystävät? En minäkään. Yleensä Iines hengailee Klaara Kotkon ja Helunan kanssa. Tämä trio sen sijaan koostuu vaaleasta suippokorvaisesta haltiarodun edustajasta(?), rotevasta naisihmisestä, joka tuo etäisesti mieleen Peukaloisten partiojohtajat, ja vesilinnusta, joka näyttää kampausta vaihtaneelta Riitta Hanhelta. 

Ymmärrän, että tällainen tarina tarvitsi tavallisesta poikkeavan ystäväkokoelman. Heluna ja varsinkin Klaara ovat vielä stereotyyppisempiä tapauksia kuin Iines, ja suoraan sanoen luonteeltaan turhan... tyhjäpäisiä mihinkään palkitsevampaan, dynaamiseen seikkailuun. Mutta näiden uusien "vanhojen" ystävien kohdalla on toinen ongelma: heidän luonteistaan tiedämme lukijoina vielä vähemmän. He ovat selvästi avuliaita ja rempseitä, mutta ei heidän välillään juuri eroja ole. Tarkoituksena on tietysti varmaankin osoittaa, että Iineksellä on Akusta erillinenkin elämä, omia ja aivan omaehtoisia ihmissuhteita. Se käy kyllä selväksi, mutta ystävysten välisiä suhteita ei valoteta yhtään enempää. Se tekee kertomuksesta heti laimeamman.

Joka tapauksessa ystävykset päättävät viedä Iineksen ostoskeskukseen kahville, koska... no, ostoskeskus, naiset, tajuatteko? Feminismi RULES! 
Kvartetti lähtee liikkeelle talvisen Ankkalinnan lumisille kaduille futuristisella ilmatyynyaluksella, ja lukijoille tarjotaan hieman interaktiota, jossa Iines on kärkäs vastaamaan eteen sattuviin vaikeuksiin. Se ei ole yhtään hassumpaa, mutta keskustassa tarina muuntuu melko väkisin väännetyksi rikosjutuksi. Iines esitetään neuvokkaana, mutta tarina ei muuten tee itse ilmoitetun probleeman käsittelyn suhteen juuri mitään mieleenpainuvaa. Se nojaa liiaksi sokeaan sattumaan paljastaakseen paljoakaan Iineksen luonteesta. Lopussa tosin nähdään varsin mukava kohtaus Akun ja Iineksen suhteesta.

Odotin tarinalta ehkä liikoja, kun se otti esiin Iineksen hahmon ongelmallisuuden. Mitään suurta ei ratkottu ja juoni karkasi erittäin kaukaa haettuun suuntaan. Feriolin piirrosjälki on kuitenkin todella hyvää.

Vaikka johtosarja antaakin minulle ehdottomasti eniten ajattelemisen aihetta, kaikkein parhaiten minua tämän AA:n kertomuksista miellyttää Gorm Transgaardin ja Maximinon ankanpoikaseikkailu Koiravoimaa, jossa pojat perustavat Pulivarin, vanhan nojatuolin ja suksiparin avulla omintakeisen taksiyrityksen talviseen Ankkalinnaan. Kuusisivuinen tarina on näppärä, viihdyttävä ja notkeasti piirretty. Lisäksi ilmeikästä Pulivaria on hauska nähdä.

Tupu, Hupu ja Lupu ovat mukana myös Gail Renardin, Peter Snejbjergin ja Andrea Ferrarisin Alaskaan sijoittuvassa seikkailussa Roope-setä iskee jälleen. Tarina on melko laimea ja ennalta-arvattava, vaikka se tekeekin parissa kohdassa muutaman kivan sukelluksen Roopen menneisyyteen. Ei siitä mihinkään pääse, että tämä kertomus on erittäin nopeasti unohtuva keskinkertaisuus. Ferrarisin piirrosjälki on Aku Ankan sivuilla johdonmukaisesti parempaa kuin taskareissa, missä hänen tuotantoaan on useammin näkynyt. En tiedä, muuttaako taiteilija tietoisesti tyyliään tanskalaisille työskennellessään vai onko kaiken takana eri tussaaja tms.

Lehdessä on myös Daan Jippesin kelpo yksisivuinen vitsisarja, yksi visuaalinen Pepi-puujalkastrippi ja erittäin mitätön kuusisivuinen Mikki-tarina Temppu jos toinenkin (Venni Veislinger & Maya Åstrup - Angel), jossa Mikki ottaa suojiinsa tuntemattoman ja temppuilutaitoisen spanielin (kai, koirarodut eivät ole ihan hanskassa minulla) ja yrittää etsiä sen oikean omistajan. Silmiinpistävää tässä alavireisessä täytetarinassa on hämmästyttävä vitsien puute, mikä tekee lukukokemuksesta pitkästyttävän.

Näillä eväillä ei numeron kokonaisarviota voi juuri keskinkertaista korkeammalle tökkiä. Mutta olipa joukossa sentään paljon ajatuksia herättävä sarjakuvakertomus, jos ei ehkä itsessään kaikkein onnistunein. Ansio silti sekin. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä. 

Aku Ankan taskukirja 397: Perhosvaikutus

Tuplatapaus Perhosvaikutus aloittaa uuden taskarivuoden. Mutta millaisissa merkeissä? Katsotaan. Tarinoita on lähemmäs parikymmentä, joten arviot jäävät kiistattomasta arvovaltaisuudestaan huolimatta väistämättä ylimalkaisiksi.

Taskarin nimikkokertomus, Fausto Vitalianon kirjoittama ja Marcojen Gervasion ja Mazzarello piirtämä Perhosvaikutus, on nostettu aivan ansaitusti niteen kanteen. Se on nimittäin ripeätempoinen seikkailu, jossa vitsejä tuntuu tulevan päin näköä konekiväärimalliin. En suinkaan valita. Itse kertomuksen käynnistää kaukaa haettu kaaosteoreettinen asetelma, jossa kahden perhosen elintapojen muuttuminen aiheuttaa globaalin ekokatastrofin, jota Roope ja Aku lähtevät tiedemiestukea antavien Taavin ja Pellen kera ratkomaan.

Käsikirjoitus on hauska ja käyttää hahmoja älykkäästi. Huumori on harvinaisen toimivaa ja oivaltavaa. On erityisen ilahduttavaa, että Taavia käytetään tehokkaasti, hauskasti ja juonen kannalta merkityksellisesti sen sijaan, että hän olisi pelkkä pakollinen informaatiovarasto, jolta kuunnellaan parin ruudun luento jostain muinaisesta aarteesta, joka käydään sitten löytämässä. Sellaista on näet ollut hieman turhan paljon joskus. Ohessa näyte kertomuksen monipuolisesta ja hahmouskollisesta huumorista:

Oletan, että viittaus Eduard Uspenskin lastenkirjaklassikkoon on suomentajan keksintöä ja parhaasta päästä tällaisten hupsujen irtoviittausten joukossa. Se ei vaikuta tippaakaan häiritsevältä lukijoista, jotka eivät tunnista viittausta, ja referenssin kekkaaville se on ylimääräinen ilonaihe. Taavin deltiologiset faktat eivät tunnu tosin pitävän paikkaansa, sillä ensimmäinen kaupallisen postikortin patentti annettiin philadelphialaiselle painatusmestari John P. Charltonille jo vuonna 1861, ja tätä ennenkin yksityisiä postikortteja oli esiintynyt harvakseltaan. Muistakaapa tämä uuteen, korjattuun laitokseen!

Joka tapauksessa Taavia käytetään tarinassa onnistuneesti keventävänä ja koomisena hahmona. Hahmotulkinnassa on menestyksellä palattu alkulähteelle Taavin ensimmäisiin televisioesiintymisiin. Tässä sarjassa hänet esitetään hyväntahtoisena, mutta auttamattomasti omaa ääntään ja valtaisaa sivistystään rakastavana hajamielisenä hupsuna, jonka omanarvontunto on kanssaeläjien aina syytä ottaa huomioon. Minusta on hykerryttävän hauskaa ja tarkkanäköistä kirjoittamista, että Taavi on niin ylisivistynyt palikka, että hänen käsityksensä vakuuttavasta postinkantajan roolista edellyttää esoteerisen postitrivian omahyväistä esittelyä. Siinä on tiedemies, jolla ei ole turhan paljon kosketuspintaa normaaliin käytännön elämään.

Myös Roope, Aku ja Pelle saavat jokainen mielekkään osan tässä komeassa, neljään osaan jaetussa seikkailussa. Myös Taikaviitta (josta en hahmona pidä) tekee lyhyen vierailun, joka on parodisessa rutinoituneisuudessaan kertomuksen hauskimpia kohtauksia. Kaikki kertomuksen elementit toimivat, mutta ennen kaikkea sitä kannattelee loputon vitsien hyöky ja narratiivin suhteellinen ennalta-arvaamattomuus. Itse tarinan premississä ei ole kummempaa järkeä, mutta esimerkiksi aikamatkustus ja ympäritöongelmat tulevat käsitellyiksi poikkeuksellisen hauskasti ja viihdyttävästi. Kertomus tuhlailee jopa sivuhahmojen kohdalla ylitsepursuavaa komiikkaa:

Aika hauskaa varsinkin kun muistaa, miten tökerösti ja huumorittomasti ympäristöuhkia on Disney-sarjakuvassa toisinaan käsitelty. Tämä laaja seikkailu on käsikirjoittajalta todellinen voimannäyttö, joka kestää useita lukukertoja, ja yksin sen takia pidän tätä pokkaria hyvänä hankintana. 

Mikki käsittelee myös ympäristöteemoja Mik de Hiir -seikkailussa (ne ovat oma sarjansa) Piguazulin henki, jossa tarkastellaan ihmisen toiminnan vaikutuksia Brasilian sademetsiin arviolta 1800-1900-lukujen taitteessa. Giorgio Pezzinin kirjoittama ja Massimo De Vitan tuttuun lennokkaaseen tyyliinsä piirtämä seikkailu on kohtalaisen hyvä. Minusta mielenkiintoisinta kertomuksessa on sen holistinen ja panteistinen, syvästi mystifioiva luontokäsitys. Pidän siitä, että Mikin kertoja-esi-isä ei ole suoraan mikään moderni luonnonsuojelija, joka olisi kaikkine tietoineen ja asenteineen vain sijoitettu menneisyyteen, vaan epäilevä ja epävarma havainnoija. Vaikka kertomus syleileekin panteistista luonnonsuojeluajattelua, esittää se ihmisen taloudellisten ja kulttuuristen intressien ja edistysajattelun ristiriitaisuuksia Disney-sarjakuvan maailmassa varsin kypsällä ja pitkäpiimäiseen saarnaamiseen lankeamattomalla tavalla. Siitä plussa.

De Vitalta on mukana toinenkin tyylinäyte, Bruno Sardan käsikirjoittama hauska Indiana Hopo -seikkailu Vain yhden hammassäryn tähden. En pidä Taikaviitasta, mutta Indiana Hopoa vastaan minulla ei ole mitään. Hän kun ei pelaa tuplahenkilöllisyyksillä. Viihdyttävä seikkailu paljastaa urhean Indyn pahimman pelon:

Dentists. Why did it have to be dentists? Menevä hupailu ei ole eeppisintä Indyä, mutta se tajuaa hyödyntää hahmosidonnaista huumoria. Ja on toki aina parempi ja älykkäämpi kuin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta.

Perhosvaikutuksen jälkeen eniten tässä taskarissa minua miellyttää viikinkiajan Skandinaviaan sijoitettu historiallinen Mikki-seikkailu Minnhild ja pohjanmiehet. Humoristinen ja oivaltava käsikirjoitus on Roberto Gagnorin työtä, ja persoonallisesti irrottelevat piirrokset Stefano Intinin käsialaa. Intini ei ehkä olisi ykkösvalintani tällaiseen historialliseen seikkailuun. Hänen piirrostyylinsä sopii minusta paremmin arkielämän komedian kuvitukseen, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Tarina käsittelee Mikin, Hessun ja Pollen viikinki-inkarnaatioiden yrityksiä suojella rauhallista kylää barbaaristen ryövääjien tihutöiltä. Asetelma säilyttää tuoreutensa ja yllätyksellisyytensä, kun Mikistä ei olekaan tehty perinteisintä sankaria, vaan sivistynyt ja aavistuksen nynnymäinen taiteilija. Tämä toimii erinomaisen hyvin, ja omaperäinen ratkaisu pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Tarinan lisävahvuutena on hauska, anakronismeilla leikittelevä lokalisaatio, jonka epäilen olevan suomentajain tekosia. Nimistöä ja skandinaavista kirjaimistoa käytetään hieman klassisten Asterix-sarjakuvien tapaan ääniefektejä myöten. Ohessa hieman skandinaavisten aakkosten juhlaa:

Mukana on myös tavalliseen tapaan joukko enemmän ja vähemmän perinteisiä, kelvollista tasoa edustavia vitsi- ja seikkailusarjoja. Riccardo Secchin rikosseikkailussa Mikki Hiiri ja merkillinen murtosarja on hauska ja ovela juoni, mutta Silvio Cambonin kuollutsilmäiset hahmot jättävät minut aina hieman kylmäksi. Kaasi ja Murske seikkailevat buddy cop -hengessä Marco Gervasion kohtuunäppärässä kertomuksessa Aukottomat alibit, ja Alessandro Perinan Musta Pekka -yksisivuinen Rankka keikka valottaa rikoksen maailmaa kriminaalin (epäonnisesta) näkökulmasta. 

Rikoksen parissa liikutaan myös Emanuela Negrinin ja Lucio Leonin tarinassa Aku Ankka ja piiiitkä yö, jossa Karhukopla yrittää läpäistä Roopen puolustuksen käymällä tämän yltiötehokkaan (ja edullisen) yövartijan unirytmin kimppuun. Tämä on sangen perinnetietoinen italialainen ankkaseikkailu, mutta se on hyvin laadittu ja viihdyttää vissisti koko kestonsa ajan.  Ainoa häiritsevä yksityiskohta tarinassa ovat omituiset suippopäiset karhukelmit:

Miltä tällaisen... olennon kallo näyttää?

Kolme näistä hyvää keskitasoa edustavista kertomuksista kuuluu selvästi farssin lajityyppiin. Italialaiset ankantekijät kirjoittavat toisinaan hyvinkin sattuvia ja hauskoja farsseja, joten en valita. Tyylipuhtain tapaus on työparin Ennio Ecuba - Vincenzo Lauria käsikirjoittama ja Alessandro Gottardon (kunnianhimottomalla rutiinilla) piirtämä sosiaalinen tapakomedia Keräilijä ajan hermolla, jossa Aku yrittää vakuuttaa Hannun ja Iineksen sekä tämän taiteentuntijatutun kuvataiteellisesta kompetenssistaan taidelainaamosta rahtaamillaan tauluilla, joita esittelee omana kokoelmanaan. Kohellus ei ole aivan hulvattominta lajia, mutta lähellä käydään ja johdonmukaisen hauskaa on.

Sosiaalisen pätemisen tarvetta käsittelee myös tarina Hienostuneesti sinun, joka on kategorisoitu Riitta ja Kuuno -kertomukseksi, vaikka pääasiallinen konflikti on Roopen ja Kroisoksen välillä. Gagnorin käsikirjoittama ja Salvatore Deianan piirtämä tarina vekottimesta, jonka avulla jokaisesta tulee seurapiirien henkevin yleissivistyksen sipuli, on kohtalaisen haalea tapaus, vaikka idea onkin kohtalaisen nokkela. Mielenkiintoista on myös huomata, että Ankkalinnan paremmilla seurapiireillä rahaa riittää, sillä he saavat pestattua John Cleesen tarjoilijaksi kokkareilleen:  

Olette tosin liemessä, jos kutsuillanne on saksalaisia.

Farssiin pitää sijoittaa myös Rudy Salvagninin kirjoittama ja A. Gottardon (edelleen melko kunnianhimottomalla rutiinilla) taiteilema Satellittisota, jossa Akun Touhon kustannuksella tekemä pila riistäytyy käsistä. Idea ja käsittely ovat hyvin nokkelia, mutta käsikirjoittajalla tuntuu olevan vaikeuksia lopettaa kertomus mielekkäästi, ja se tuntuukin vain lopahtavan kesken.

Touho ja Hansu -seikkailu Kesäloma maatilalla on Salvagninin ja Stefano Intinin hassuttelu. Omalta osaltani Touhon kohellus - jota italialaiset tuntuvat rakastavan - on melko lailla niin nähty, että siltä odottaisi jo jotain uutta, ja siksipä häntä kai "paritetaankin" niin usein muiden sivuhahmojen kanssa. Hansu ei vain ole kovin mielenkiintoinen hahmo, ja tätä kertomusta on pidettävä varsin vaatimattomana hupailuna.

Enrico Faccinin Pelle-tarina Aplodit ajallaan paljastaa keksijän olevan "intohimoinen oopperan ystävä". Tätä en ollut tiennyt. Pellellä on hyvä maku. Kyseessä on hauska pikku tarina siitä, miten erittäin pienen ongelman (käsien väsyminen suosionosoituksissa) korjaamisyritys johtaa maksimaaliseen sosiaaliseen katastrofiin. Pidän Faccinin piirrostyylistä, ja myös hänen huumorinsa vetoaa minuun. Kelpo hilpeily, ei tosin aivan hänen parhaitaan.

En pidä Taikaviitasta, onhan se jo sanottu. En pidä siitä, mitä tällainen kaksoisidentiteetti mielestäni tekee Akun persoonallisuudelle. Pidän kuitenkin jossain määrin Palle Pulpusta, ja Palle Pulppu -seikkailu Metakkamies toimii juuri sellaisena supersankarisatiirina, jota Taikaviitasta ei ole miesmuistiin saatu aikaiseksi. Corrado Mastantuonon rakastavasti kirjoittama ja Intinin, ainoan oikean Palle-piirtäjän, taiteilema seikkailu on typerä ja ihastuttavan tietoinen omasta typeryydestään. Lisäksi siinä pilkataan Taikaviittaa, mikä on aina hauskaa. Tämä hulvaton tarina on taskarin parhaimmistoa.

Seikkailusarjojen melko mitäänsanomatonta keskitasoa sen sijaan edustaa Aku-seikkailu Rikastuttamissäde. Carlo Panaron käsikirjoitus ei saa minua innostumaan, ja Vitale Mangiatordin piirrosjälki on hieman epätasaista, eikä hän aina tunnu pysyvän omien Ankka-malliensa anatomioiden puitteissa kovin johdonmukaisesti.

Vanhempaa tuotantoa edustaa taskarin toinen Aku ja Touho -tarina Tuulijärven aarre. Abramo ja Giampaolo Barosson suhteellisen ennalta-arvattavasti käsikirjoittama ja Romano Scarpan piirtämä kertomus on huomionarvoinen lähinnä ikänsä vuoksi. Piirrosjälki, juonenkuljetus ja melko hauskasti myös väritys sijoittavat sen menneiden vuosikymmenien taskarituotantoon. Kaikkein parhaiten iänmäärityksen kuitenkin vahvistavat sivuhahmojen suupielissä melko usein savuavat tupakat, joita ei totisesti enää nykyaikana näe. Itse tarina on helposti unohtuva ja melko tyhjänpäiväinen, mutta kyllä sen huvikseen lukee.

Sitten pahnanpohjimmaiset. Taskarissa on kaksi nolottavan huonoa tarinaa, joiden saksiminen kokonaan pois olisi kohottanut kokoelman tasoa huomattavasti. Massimo Marconin ponneton Musta Pekka -tarina Harkittu pako on niin yhdentekevä, kunnianhimoton ja laimea kertomus, että vihaksi pistää. Lisämiinusta tulee siitä, että piirtäjä Maria Luisa Uggetti on varmaankin huonoin ja lahjattomin taiteilija, jonka kädenjälkeä olen taskarin sivuilla tällä vuosikymmenellä nähnyt.

Tumpeloimman tarinan paikasta kisattaessa Harkittu pako saa kovan vastustajan sanalla sanoen ääliömäisestä Taikaviitta-tarinasta Puhdistajan kosto, joka on kaikkein geneerisintä ja persoonattominta ancient aliens -potaskaa vailla mitään järjellistä sisällystä. Tähän ala-arvoiseen typeryyteen on syyllistynyt Tito Faraci, ja hänen vähäisen käsikirjoituksensa on ruuduiksi piirustanut Andrea Ferraris, jota työ ei nähtävästi ole suuremmin innoittanut. En moiti häntä, sillä tällaisia tyhjiä uhka avaruudesta -likuhihnaturauksia mahtuu miljardi tusinaan, ja siinä kategoriassa tämä pitkästyttävä kohellus edustaa lajityypin mitättömintä osaa. Koko sarjassa on vain kaksi lievästi huvittavaa ruutua, joissa absurdisti tuhotaan korvaamaton muinaismuisto tavalla, joka muistuttaa minua hieman Simpsonien toisinaan viljelemästä huumorista, mutta muutoin koko kertomus on pelkkä turhauttava ja kiukuttava musta aukko.

Galaktinen kenraali Pötyjargon Yhdentekevän tähtijärjestelmästä hevonkukkumissiolla.

On vaikea päättää, kumpi näistä surkeista tekeleistä on huonompi. Kallistun tässä Taikaviitta-seikkailun puoleen. Siinä ei ole käytännössä sisältöä lainkaan. Jos haluat nähdä Taikaviitta-robotin tappelemassa tarkoituksetonta avaruusrobottia vastaan ilman mitään muuta sisältöä, on tämä sarja sinua varten. Kertomus on sitä luokkaa, että sillä saisi annettua yleisesti ottaen hyvätasoisista tai ainakin harmittoman mielikuvituksekkaista taskarisarjoista erittäin huonon ja jopa kasvatuksellisesti arveluttavan vaikutelman. Jos taskarit olisivat vain tällaista aivotonta mättöä, en suosittelisi niitä lukemistoksi lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa.

Onneksi paljon parempaa on tässä tuplataskarissa kosolti tarjolla. Nimikkotarina Perhosvaikutus on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja loput tarinoista vaihtelevan hyvää keskitasoa. Tässä seurassa kaksi pohjanoteerausta pistävät aika pahasti silmään, mutta toisaalta unohtuvatkin armeliaasti nopeammin.  

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.   

Aku Ankka 3/2013

Aku Ankka -lehti on taas toimitettu koteihin arkea sulostuttamaan, joten plarataanpa lyhyesti läpi numero 3/2013. Spoilerit yritän pitää minimissä.

Vuodenaikaan sopiva lennokkaan mäkihyppyteemainen kansi on pohjoismais-espanjalaista yhteistyötä: tekijöiksi on merkitty Arild Midthun ja Paco Rodriguez. Kannen erikoisuutena on kiintoisan tarkastelukulman lisäksi se, että yleisö liehuttaa aivan oikeita valtiolippuja kuin Keski-Euroopan mäkiviikoilla konsanaan. Edustettuina ovat kaikki Pohjoismaat ja Saksa, mikä vastannee tämän kansikuvan kansainvälistä levitysaluetta, otaksun. Vauhdikas ja perspektiivin puolesta mielenkiintoinen kansi.

Alastuloalueelle on sudittu teksti, jossa mainostetaan Mikin uudistuvan. Tässä numerossa julkaistaan tiettävästi ensi kertaa oman Kari Korhosemme käsikirjoittama Mikki-sarja. Onko se mistään kotoisin? Lausun kohta näkemykseni. 
  
Johtosarjana nähdään kymmensivuinen Aku-hupailu, näppärästi otsikoitu Nietosten nujertaja. Käsikirjoituksen on laatinut Paul Halas, ja piirroksista vastaa César Ferioli. Ferlioli on mielestäni parhaimmillaan Mikki ja Hessu -kertomuksissa, mutta myös hänen ankkojaan katselee ilokseen. Lisäksi Ferioli varustaa myös nimettömät sivuhahmonsa persoonallisilla piirteillä ja näkee vaivaa myös taustan yksityiskohtien kanssa. Esimerkkeinä tästä kertomuksesta mainittakoon vihreällä kaulaliinalla kurkkunsa suojannut haukka ja säväyttävä jokinäkymä.

Itse tarina ei ole kaikkein vahvimpia luomuksia tuotteliaalta Halasilta. Kyseessä on episodimainen kertomus Akun epätoivoisesta matkasta työpaikalleen margariinitehtaaseen halki talvimyrskyn tukkiman ja lamauttaman Ankkalinnan. Ajoissa pitäisi ehtiä kellokorttia leimaamaan, sillä pelissä on vuoden työntekijän titteli. Tämä pohjustus tuntuu ehkä hieman väkinäiseltä, mutta se suo sankarillemme hyväksyttävän motivaation. Akun luonteen parhaisiin puoliin kuuluva periksiantamattomuus tulee kertomuksessa hyvin ilmi.

Vaikka kertomus eteneekin episodeissa, ovat monet niistä melko kekseliäitä, eikä lukija osaa arvata ennalta jokaista suuntaa, johon tämä talvinen vaellus lähtee etenemään. Lopetuskaan ei ole erityisen vahva, mutta on virkistävää nähdä Akun työyhteisöä joskus hieman tavanomaisesta poikkeavaankiin tyyliin kuvattuna.

Suomalaisena on pakko hämmästellä Ankkalinnan heikkoutta normaalien talvi-ilmiöiden edessä. Hiukan pyryttää ja elohopea laskee pakkaselle, ja heti käy näin:

Pakkanen ja lumi romahduttavat liikennöidyn sillan? Onko tämä Ankkalinna vai Turku?

Kari Korhosen käsikirjoittama ja Joaquinin taiteilema Kovaa peliä Kakskoirassa on tarina, jota kannessa mainostetaan Mikin uudistajana. Mikin uudistumisen tai uudistamisen kanssa tarinalla ei tosin ole mitään tekemistä. Kyseessä on perinnetietoinen ja näppärästi kirjoitettu Mikki ja Hessu -mysteeri, jossa parivaljakko päätyy kalaretkellä ollessaan moottoririkon vuoksi Kakskoiran kuntaan - jossa ei asu jalkaväenkenraali Aatu Eräruutu, jos sitä joku arvuutteli. Itse asiassa Kakskoira on vanha pieni kaivospitäjä, jonka tiiviissä kyläyhteisössä jokin tuntuu olevan hitchcockilaisella tavalla vinksallaan.

Tarina on Mikki-kertomusten joukossa - ja tämä hahmohan ei minua liiemmin kiehdo - hyvää tasoa. Uudistuksena sitä ei juuri voi pitää, vaan pikemminkin ehkä jonkinlaisena paluuna eräisiin 1980-luvun Mikki-seikkailuihin. Korhonen on joka tapauksessa osoittanut kykenevänsä punomaan hyvän Mikki-tarinankin. Itse toivon hänen keskittyvän vastaisuudessakin ankkoihin, sillä mielestäni ankkahahmojen persoonallisuuksista saa paljon enemmän irti, ja ankkakäsikirjoittajien joukossa Korhonen on tämän hetken parhaimmistoa.

Muista lehden uusista tarinoista maininnan ansaitsevat hyvin lyhyet vitsisarjat. Niitä on kaikkiaan neljä, ja ne ovat kaikki varsin hyviä, mikä ei ole tämän ontumiseen taipuvaisen lajityypin kohdalla aivan tavallista. Jopa väkinäisyyteen taipuvainen kolmen ruudun strippi saavuttaa tiettyä visuaalista tehoa, ja Hessu sopii tällaisiin irtovitseihin vakiohahmoista ehkä parhaiten. Mummo Ankka nähdään peräti kahdessa lyhyessä vitsisarjassa. Niistä ensimmäinen on yksisivuinen viime vuonna edesmenneen työn jättiläisen Vicarin piirtämä talvinen pienoistarina, joka Jørgen Jensenin käsikirjoittamana välittää hyvin Mummon kangistumattoman neuvokkuuden. 

Toinen Mummo-vitsisarja on Janet Gilbertin käsikirjoittama niinikään talvisissa teemoissa värjöttelevä Keväthaaveita. Tarinana se ei ole kummoinen, mutta Carlos Motan lyömättömät piirrokset tarjoavat koko lehden hulvattomimmat ruudut. Nämä ylistyksen arvoiset hillittömyydet ohessa esimerkkinä hulvattomasta ilmeikkyydestä ja ironisen absurdista haavekuvastosta:

Mahtavaa.

Maininnan arvoinen on myös Mark ja Laura Shaw'n kirjoittama ja Wanda Gattinon piirtämä yksisivuinen Koiran osa, jossa ensinnäkin nähdään AA:n sivuilla pitkästä aikaa Pulivari, tuo koira, joka ilmestyy Akun huusholliin vakiohahmona vain, kun käsikirjoitus sitä erikseen tarvitsee. Mutta ennen kaikkea kertomus on kommentti siitä, miten Internet on muuttanut ja muuttaa viihde- ja ajanvietekulttuuriamme, siitä, millaisia uusia ilmiöitä ja ajanvieton tapoja se on tuonut keskuuteemme. En usko, että kovin moni olisi osannut ennakolta ennustaa, että huomattava osa verkon tietoliikenteestä tulee keskittymään hupsujen kissojen söpöihin edesottamuksiin. Itse kertomus ei kuitenkaan ole pelkästään söpö, vaan itse asiassa armoton ja jopa synkkä tiivistelmä Internet-kuuluisuudesta. Ehdottomasti lukemisen arvoiset kahdeksan ruutua.

LOL

Klassikkostatuksen saavuttaneena sarjana lehdessä julkaistaan kertomus 52 vuoden takaa, vuoden 1961 ensimmäisestä Aku Ankasta. Tony Strobl on piirtänyt (ja mahdollisesti myös kirjoittanut) kertomuksen Epätasainen taistelu Tupun, Hupun ja Lupun yrityksistä murtaa Hannun ärsyttävä onni vippaskonstein. Tarina on sinänsä ihan kelvollinen, mutta ehdottomasti mielenkiintoisinta siinä on tapa, jolla Hannu vaikuttaa tarinan kunnollisimmalta ja mallikelpoisimmalta kansalaiselta, joka ei ainoastaan hyödy tuuristaan itse, vaan myös onnistuu auttamaan muita. Ankanpojat taas saadaan näyttämään lopulta melko hirveiltä vahingonilon himossaan. Vai mitä mieltä pitäisi olla tästä:

Aseellinen ryöstö: naurun asia.

Älkää toki yrittäkö rientää hakemaan apua esimerkiksi ilmoittamalla poliisille. Sen sijaan naurakaa vahingoniloisesti, kun kaksi korstoa uhkailee tuliaseella sukulaistanne. Stroblin piirrosjälkeä leimaa luotettava ammattimaisuus, jossa ei ole kovin paljon lennokkuutta lukuun ottamatta muutamia todella hienoja Hannulle suotuja poseerausasentoja. Varsinkin Hannun keilausasento on mainio.

Vuoden kolmas Aku Ankka on jälleen kauttaaltaan laadukasta luettavaa, joskin on todettava, että Mummon hulluttelua lukuun ottamatta tämänkertaisessa lehdessä ei ole mitään erityisen hyvin mieleen jäävää. Suomennokset ovat totuttuun tapaan huipputyötä, värikästä ja elävää ilman turhanpäiväistä tarinan pysäyttävää briljeerausta. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.

Aku Ankka: Puujalkamestari

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä. Sisältää juonipaljastuksia.

Sarjakuvalehden formaatti asettaa tietyt rajat julkaistavien tarinoiden mitalle. Pitkät seikkailusarjat voidaan jakaa tarvittaessa useampaan numeroon, mutta vitsisarjojen standardimitta on Aku Ankka -lehdessä kymmenen sivua. Se tulee yllättävän nopeasti täyteen, joten kiintoisan ja tasapainoisen tarinan kertominen tuossa rajallisessa ajassa kysyy taitoa käsikirjoittajalta. Ankkasarjoissa käsikirjoittajat ovat vuosikymmenien aikana omaksuneet melko hyvin kymmensivuisten sarjojen edellytykset ja saavat useimmiten aikaiseksi varsin sujuvasti eteneviä hupailuja vaadittujen mittojen puitteissa. Joskus tuo maaginen raja voi kuitenkin tuottaa käsikirjoitukselle myös ongelmia. 
Tarkastellaanpa lähemmin, mitä tapahtuu, kun päätetään tehdä kymmensivuinen sarja tilanteessa, jossa aiheesta ei kuitenkaan keksitä kehiteltävää juuri viittä sivua enempää.

Jan Krusen käsikirjoittama ja Sander Gulienin piirtämä kymmensivuinen Aku-hupisarja Puujalkamestari on julkaistu Aku Ankka -lehden numerossa 38/2006. Se on Aku vs. Hannu -kategoriaan sijoitettava kilpailukertomus, joka ei ole lajissaan oikein millään muotoa onnistunut. En pidä tästä kertomuksesta alkuunkaan. Oikeastaan juuri sen alku on niitä osia, joista siinä vähiten pidän.
Läväytän nyt näkyville kokonaisuudessaan ensimmäiset puolitoista sivua tästä tarinasta. Pyrin muuten esittämään arvostelujeni tukena lähinnä yksittäisiä ruutuja tai muutamien ruutujen jatkumoja kokonaisten sivujen asemesta, mutta nyt tässä ratkaisussa on havainnollistava pointti.

Tarvitaanko vitsisarjaan, jonka aiheena on Akun ja Hannun kisa Ankkalinnan puujalkakävelymestaruudesta, tosiaan puolitoista sivua perustelevaa johdantoa? Eipä todellakaan tarvita. Jo Barks, Aku vs. Hannu -vitsisarjojen kehittäjä, oivalsi hyvin varhaisessa vaiheessa, että useimmiten tällainen pohjustus on tarpeetonta ja tylsää. Ankkalinnan joustavaan todellisuuteen voi lisätä hyvin vapaasti mitä hulluimpia kisatraditioita ja järjettömimpiä yhdistyksiä, jotka ovat olemassa vain yhdessä tarinassa ja joita ei sen koommin enää nähdä. Se on kerronnallinen vahvuus. 
Esimerkiksi tarina jostain pöhköstä luistelukilpailusta ei muutu paremmaksi sen takia, että saamme taustatiedot siitä, millainen ja millaisella historialla varustettu yhdistys kisan järjestää, miten pormestari on saatu suostuteltua sen suojelijaksi tms. Kisa vain on. Lukijat hyväksyvät alkuasetelman ilman sen kummempia perusteluja, ellei kyseessä ole luonteeltaan jotakin täysin ennenkuulumatonta. Eikä tässä puolitoista sivua tyhjäkäynnillä mataneessa tarinassa toden totta sellaista ole. Lyhyesti ja tylysti sanoen kyse on täytteestä, ja suhteeton täyteosuus - sellainen, joka ei edistä juonta eikä sisällä hyviä vitsejä - on huonoa käsikirjoittamista. Siinä vain venytetään asioita tarpeettomasti, jotta saataisiin lisää sivuja täyteen. Ikävä kyllä tämä kertomus on lihotettu kymmensivuiseksi täysin turhalla täyteaineksella, jota ilman kertomuksella olisi pituutta ehkä noin viisi sivua.

Lisäksi tarpeeton pohjustustäyte, jota juuri näkemämme 1,5 sivua ovat täynnä, on tylsää ja omituista eikä onnistu perustelemaan puujalkakisan ideaa yhtään sen loogisemmin kuin vanha ystävämme keltainen selityslaatikko, joka kertoisi esimerkiksi seuraavaa:

Ankkalinnassa on päätetty syksyn elävöittämiseksi järjestää suuri puujalkafestivaali. Koko kaupungin on valtanut puujalkavillitys, sillä kaikki havittelevat parhaasta performanssista myönnettävää pääpalkintoa.

Ja se siitä. Mutta eihän se käsikirjoituksen mielestä toki käy. Meidän pitää ensin saada luettelo kaikista nuijista pitäjätapahtumista, joita järjestetään. Ja vaikka ne ovatkin konsepteina mukavan typeriä (antiikkiruuhimessut on suomentajalta erityisen hyvä suoritus), on turhaa käyttää niitä johdannon venyttämiseen siten, että emme edes näe tarinan päähenkilöä ensimmäisellä sivulla. Aku ei ehdi näyttäytyä ennen toisen sivun jälkimmäistä puoliskoa, koska oli niin paljon tärkeämpää näytettävää, kuten esimerkiksi pormestarin ja käsittämättömän typeriä ajatuksia tyhjästä saavan vihreätakkisen valtuutetun (oikeasti, Ankkalinnan pormestari on niin muodollinen tolvana, että kutsuu valtuutettuja pelkästään tittelillä nimen asemesta!) kokonaisen sivun mittainen kiehtova keskustelu aiheesta puujalkakävelykisa, jonka palkintona on kahden hengen risteily. Toden totta, tämä idea on niin nerokas, että toki meidän pitää ehdottomasti saada tietää, miten se syntyi. 

Keskustelu onnistuu tylsyydestään, turhuudestaan, mielenkiinnottomista ja nimettömistä henkilöhahmoistaan ja äärimmilleen pitkitetystä luonteestaan huolimatta näyttämään kiintoisan väläyksen Ankkalinnan hallintokulttuurista. Valtuutettu kiskaisee täysin sekopäisen idiksen ilmeisesti suoraan kankkujensa välistä, ja valmistelut aloitetaan saman tien. Kaupunki siis hommaa veronmaksajien rahoilla pääpalkinnoksi kahden hengen risteilyn (otaksun tämän olevan jokin Karibian-risteilyn tyyppinen, sillä ei kyllä moni rupeaisi puujaloilla keikkumaan jonkun halvan Tallinnan-reissun takia) eikä siitä käydä minkäänlaista keskustelua tai äänestystä? Joku valtuutettu vain syöttää ajatuksen vapaalla assosiaatiolla pormestarille, ja valmistelut alkavat välittömästi. Miksi ottaa mukaan tällainen näennäisen looginen ja rationaalinen, tosielämään kytkeytyvä perustelu hullulle kilpailulle, jos ko. perustelujakso itsessään nakkaa kaiken realismin ja logiikan viemäriin saman tien? 

Pitkässä kehittelyosiossa ei ole itsessään mitään pahaa, jos siinä on pointti ja jos se on viihdyttävästi toteutettu. Esimerkiksi useissa Barksin seikkailusarjoissa itse pääjuoneen ajaudutaan pikku hiljaa samalla, kun ratkaisuja pohjustetaan ja hahmojen annetaan käydä niille luontevaa interaktiota. Mutta tämä käsillä oleva tarina ei valitettavasti ole niin hyvä kuin nämä parhaat esimerkit. Hyvänen aika, kyseessä on sarjakuvakertomus ankoista jalkapuuperformanssikisassa! Kuinka pitkälle moinen tilanne on rationalisoitava? Vai haluaisivatkohan ihmiset vain nähdä sitä itse kilpailua? Mitäpä luulette? Ja ennen kaikkea: miksi tehdä näin tylsä taustoitus näin mielenkiinnottomilla, nimettömillä hahmoilla? Eikö voisi keksiä vaikka, että puujalkakisa on vuotuinen tapahtuma, jolla kunnioitetaan Julle Ankanpään saavutusta, kun hän nokkelasti puujaloilla ylitti vaarallisen suon tai selvisi gilaliskojen tai skunkkien pesästä tai jotain sellaista? Tiedättekö, jotain oikeasti viihdyttävää ja hauskaa. Jotain, mistä voisi olla jopa kivaa nähdä ehkä ruutu tai pari. Mutta eipä se mitään, näyttäkää toki meille jankuttava matkailupoliittinen keskustelu vailla persoonallisuutta olevien kertakäyttöhahmojen kautta. Kyllähän te näemmä nämä hommat tiedätte.

Olen aika turhautunut tähän käsikirjoitukseen jo ennen päähenkilön ensiesiintymistä.

Onneksi pääsemme näkemään Akuakin, niin mielenkiintoista kuin olisikin tietää, miten nimetön nerovaltuutettu kertoo kisaideasta nimettömälle vaimolleen. Ja jos olenkin ollut hieman ilkeä tätä tarinaa kohtaan, on myönnettävä, että Gulien on erittäin, erittäin hyvä piirtämään ankkoja barksilaisen klassiseen tyyliin:

Gulienin ankoissa on kaikki se ilmeikkyys, anatominen sopusointu ja vaivaton lennokkuus, joka puuttuu melko totaalisesti hänen geneerisistä, jäykistä ja kunnianhimottomista normi-ihmishahmoistaan, joita edustavat esimerkiksi pormestari ja valtuutettu - pitkälti ilmeettömiä ja hengettömiä olentoja, joita harvoin näytetään kokovartalokuvissa edestä päin.

Joka tapauksessa olemme päässeet ilmeisesti viimeinkin kiinni itse tarinan konfliktiin... paitsi että emme olekaan. Aku vain ilmoittaa harjoittelevansa ankarasti kisaa varten. Tämän esittäminen vie puoli sivua, ja se on hyvä sivunpuolikas. Käsikirjoitus vain ilmeisesti kyllästyi tähän, sillä aineisto alkoi lähestyä turhan paljon jotain juonen kaltaista. Siksi saammekin taas kokonaisen sivun verran täytettä, jossa nähdään muiden ankkalinnalaisten valmistautumista kisaan. Ankkalinnalaisten, joita ei enää sudenpentuja lukuun ottamatta tarinassa nähdä ja joiden mukanaolo on siis... täysin turhaa. Harvoin näkee näin häpeämätöntä venytystä ja täytettä näin lyhyessä tarinassa.

Tämä idea tosin on irtovitsinä oikeasti varsin hauska.

Kymmensivuisen kertomuksen neljännellä sivulla vasta esitellään tarinan pääasiallinen konflikti, Akun ja Hannun keskinäinen kisa, jonka varjoon koko muun kaupungin yritykset näissä sarjoissa aina jäävät. Tämän pohjustamiseen kulutettiin kolme sivua.

Tämä on klassista kisailua. Aku ja Hannu ovat parhaimmillaan kilpaillessaan toisiaan vastaan ja yrittäessään aktiivisesti päihittää toisensa. Hannu varsinkin on hahmo, jonka tehokas käyttö ei ole aivan yksinkertaista. Tarinat, jotka nojaavat pelkästään hänen onnekkuuteensa, eivät ole minusta kaikkein mielenkiintoisimpia, sillä niissä hän on tylsä ja passiivinen hahmo. Hannu on ehdottomasti parempi aktiivisena antagonistina, joka haluaa nähdä edes jonkin verran vaivaa Akun lyömiseen (sillä näiden kahden kesken kaiken on oltava henkilökohtaista). Tässä tarinassa häntä käytetäänkin sellaisena, mutta ikävä kyllä Aku ja Hannu ottavat yhteen vain kahdesti ennen itse kisaa - ja ensimmäinen niistä kohtaamisista on yllä esitetty kohtaus, jossa vain esitellään konflikti. (Se toinen on onneksi parempi ja hauskempi.) Aivan kuin käsikirjoittaja ei olisi keksinyt lopulta Akun ja Hannun välille paljoakaan mielenkiintoista ja joutui siksi kirjoittamaan epäoleellisia täyteruutuja saadakseen kymmenen sivua täyteen.

Joka tapauksessa Aku katsoo juuri näkemämme kohtauksen jälkeen parhaaksi vaihtaa asuaan frakista johonkin muuhun. (Mitä hän oikeastaan ajatteli tehdä? Stepata puujaloilla?) Hänen seuraava asuvalintansa on... erikoinen.

Täh? Mikä tämä ilmestys on olevinaan? Jättiläiskana puujaloilla? Mitä? Miksi? Miten tämä tuli hänelle mieleen? Tämän "ylevän" (WTF?) asuvalinnan ja esityksen täsmentäminen vaatisi paljon enemmän pohjustusta kuin itse kisa, mutta sitäpä emme tietenkään saa. En kerta kaikkiaan käsitä, millä perusteella Aku teki siirtymän frakista jättiläiskanaan. Mitä jättiläiskanan olisi tarkoitus edustaa? Miten puujalat sopivat tähän esitykseen? Sisältääkö "esitys" edes muuta kuin kävelemistä typerässä ja selittämättömässä hylättyjen naamiaisasujen hautausmaalta esiin manatussa ilmestyksessä? Kaikista näistä ilmeisistä kysymyksistä huolimatta mihinkään niistä ei saada vastausta. Tarina vain kertoo meille sanallisesti, että Aku on suurin piirtein paras ja että kaikki ihailevat hänen jättiläiskana puujaloilla -esitystään. Ookoo.

Ennen kisaa joudutaan tietysti kaapimaan kokoon vielä yksi kokonainen sivu turhaa, silppuista täytemateriaalia. Aaaargh. Ainoa oikeasti relevantti juttu koko sivulla on, että Iines näyttäytyy ja selväksi tehdään, että Akun on tarkoitus viedä Iines mukanaan voittoristeilylle. Ja hän kertoo tämän pestessään Iineksen yläkerran ikkunoita puujaloilla seisten, mikä on oikeastikin aika hauska idea.

Viimein sentään päästään itse suureen päivään. En voi kuin hämmästellä, miksi kaikkien huomio kiinnittyy Akuun, sillä hän näyttää säälittävältä ja typerältä esimerkiksi sudenpentujen valtavan kiinalaistyyppisen puujalkalohikäärmeen rinnalla. Mutta ilmeisesti sudenpennut eivät osallistu itse kisaan, vaan järjestävät pelkkää sudenpentuuttaan ko. näytännön. Miten kisassa sitten käy? Katsotaan.

Pääpointti, joka tästä välittyy piirrosten kautta hyvin, on tietystikin Hannun puujalkojen ällistyttävä korkeus. Puhekupla mainitsee jalat "ainakin 20 metrin korkuisiksi". Se on varsin vaikuttavaa ja saa osakseen ansaittua huomiota. Mutta kun ottaa huomioon, miten paljon aikaa ja vaivaa tarina on käyttänyt sen selittämiseen, miksi tällainen tapahtuma järjestetään ja miten idea ylipäänsä syntyi, haluaisin tarinan omistavan muutamia selittäviä sivuja myös seuraaville mysteereille:

• Mitä vau-tason haltioitumisen aihetta on kanapukuisessa luuserissa, joka horjahtelee puujaloilla inisten tsirp tsirp -liverrystä? Näiden ihmisten reaktiot ovat typeriä ja täysin epäuskottavia.
• Miksi Aku vaihtaa välillä ylleen vihreän kanapuvun?
• Miksi keskellä Ankkalinnaa on osittain romahtanut, keskiaikaisen näköinen kivimuuri? Mikä sen tarina oikein on?

Hannu varastaa show'n täydellisesti pyöräyttelemällä piruetteja ja kieräyttelemällä kärrynpyöriä naurettavan korkeilla puujaloilla. Hän tietysti voittaa pääpalkinnon ja noutaa sen kohteliaasti ilman puujalkoja. Mutta samalla hetkellä paikalle ilmaantuukin toinen Hannu 20-metristen puujalkojen varassa huojuen. Miten ihmeessä tämä on mahdollista?

Jepp, tämän... takia se on... mahdollista. Ihan tosi. Hannu oli siis harjoittelun sijaan saanut aikaiseksi itsensä näköisen, luonnollista kokoa olevan elektronisen nuken, joka pystyy kävelemään ja heittämään kärrynpyöriä 20-metrisillä puujaloilla. Miten? Eikö tämä ansaitsisi enemmän selitystä kuin kilpailun kiehtova syntyhistoria? Olisi melko varmasti helpompaa opetella itse tekemään kärrynpyörä puujaloilla kuin tehdä luonnollisen kokoinen, kauko-ohjattava nukke, joka pystyy samaan. Rakensipa Hannu sen itse (epätodennäköistä) tai hankki valmiina (tuskin ainakaan kulman lähikaupasta), tulee sellainen laite melko varmasti maksamaan huomattavasti enemmän kuin kahden hengen risteily. Miksi siis ei vain käyttäisi rahojaan risteilyyn Iineksen kanssa sen sijaan, että tuhlaisi vielä enemmän tällaiseen typeryyteen? No, tietysti Akun nöyryyttämiseksi. Se on itse asiassa ihan pätevä motiivi, mutta siitä huolimatta tämä ratkaisu on kaikkea muuta kuin vedenpitävä. No, pääsemme sentään näkemään likaisiin temppuihin sortuneen Hannun julkisen nöyryytyksen. Se on aina tyydyttävää:

Ai, emme pääsekään näkemään sitä. Käsikirjoitus ilmeisesti haluaa tarkoituksella viedä lukijoilta kaiken mahdollisen tyydyksen ja pilata tarinan huipennuksen. Käsikirjoituksenne on huono. Eikö Egmontilla ole kustannustoimittajia, vai mikä tässä mättää? Hannu siis vain livahtaa, emmekä näe häntä enää. Eikö olekin narratologisesti äärimmäisen mielekästä? Olipa tosiaan hyvä, että tätä pohjustettiin puolentoista sivun jaarittelulla tapahtuman aivopieruisesta alkuperästä!

Reaktioni käsikirjoituksen ratkaisuihin.

No, sen verran lukijoille maltetaan antaa tyydytystä, että Aku saa Hannun diskvalifioinnin jälkeen palkinnon itselleen, koska kana-asu oli kaikkien mielestä niin uskomattoman upea. Hän vie Iineksen risteilylle Ankkapulcoon, jonka on kai tarkoitus sijaita Meksikossa. Mutta jo "parin päivän päästä" (selityslaatikon mukaan) risteilijä onkin navigointilaitteiden sekaantumisen vuoksi Grönlannissa ja jumiutuu jäihin kolmeksi kuukaudeksi. Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Jos risteily lähti Ankkalinnasta, joka on Tyynen valtameren rannikolla, on sen ollut pakko kiertää koko Amerikan kaksoismanner päästäkseen Grönlantiin. Ja vaikka risteily olisi lähtenyt muualtakin, on Grönlantiin jokaisesta järkevästä lämpimän ilman risteilyn aloituspaikasta niin tajuttoman pitkä matka, ettei se ikinä voi taittua parissa päivässä. Lisäksi implikaationa on, että kaikkien matkustajien on pysyttävä jäihin juuttuneessa risteilijässä kolme kuukautta. Koska helikoptereita ei ole keksitty. Ja koska kukaan matkustajista ei taatusti reklamoisi tällaisesta ja saisi uutta risteilyä.

Eikä tämä purtilo ole risteilijä, vaan säälittävä satamahinaaja. Tämäkö taittoi parissa päivässä tuhansia kilometrejä?

Olipa siis kertakaikkisen heikko ja huonosti käsikirjoitettu, tyhjänpäiväisellä ja epäloogisella sivuntäyttösilpulla täytetty tarina, jossa varsinaista juonta edistävää ainesta on vain noin puolet paisutellusta kymmenen sivun kokonaispituudesta. Tarina tarjoaa liikaa kaikkea turhaa ja liian vähän konfliktia. Lisäksi se riistää lukijoilta tyydyttävän huipennuksen anteeksiantamattoman tökeröllä Hannun häviämisellä ja lopuksi latistaa kaiken täysin epäuskottavalla käänteellä, joka ei millään tavalla ajatellen ole tippaakaan uskottava edes sarjakuvamaailmassa. Ainoa hyvä asia koko sotkussa ovat Gulienin kiistattoman upeat ankkapiirrokset ja vain ankkapiirrokset - kaikkia muita hahmoja piirtäessä hänen kätensä jäykistyy selittämättömästi.

Tämä tarina ontuu niin pahasti, että sen voisi kuvitella liikkuvan puujalan varassa.

PRA-PAP - TSHING!

Ihan vakavasti ottaen tarinasta paistaa läpi se, että kymmenen sivun rajaan on pyritty pakonomaisesti, vaikka ainesta ei ole ollut kuin noin puoleen siitä. Silloin kannattaisi tyytyä vain puoleen. Vaikka tarinan varsinaisessa juonessakin on merkittäviä heikkouksia, sietäisi niitä paremmin kertomuksessa, joka olisi mittansa osalta paremmassa tasapainossa.