Pikapalat: Pimeää taloutta

Ankkasarjakuvat voidaan jakaa kaikenlaisia omituisia poikkeuksia lukuun ottamatta kolmeen päätyyppiin: yli kymmensivuisiin seikkailusarjoihin, n. kymmensivuisiin tai sitä lyhyempiin monisivuisiin vitsisarjoihin ja strippimuotoisiin vitsisarjoihin (tosin esim. sanomalehtistripin muodossa alkujaan julkaistut varhaiset Mikki-seikkailut ovat selvästi seikkailusarjoja, jotka muodostavat jatkuvajuonisia kokonaisuuksia).

Lyhyellä strippimuotoisella Disney-sarjakuvalla on kunniakkaat perinteet. Al Taliaferron ja Bob Karpin Aku Ankka -sanomalehtisarjakuva oli parhaimmillaan 1930- ja 40-luvuilla, jolloin se rakensi merkittävästi Akun persoonallisuutta tuoden mukaan uusia hahmoja, joista merkittävimpiä ovat ankanpoikien trio ja Mummo Ankka. Tämä yleensä neliruutuinen arkistrippi jatkui ikävä kyllä turhan pitkään ja muuttui itseään toistavaksi instituutioksi piirrosjäljenkin heikentyessä. Manuel Gonzales piirsi sittemmin hyvin samantyyppistä, mutta vielä laimeampaa Mikki-sanomalehtisarjakuvaa strippimuodossa. 

Strippisarjakuviksi on laskettava myös yksisivuiset ankkasarjat, jotka liittyvät tiiviisti sanomalehtien strippisarjakuvan sunnuntaitraditioon. Taliaferro ja Gonzales tekivät vitsipohjaisia sunnuntaistrippejä sanomalehtiin, ja erillisiin sarjakuvalehtiin yksisivuisia hupailuja piirsivät mm. Carl Barks ja Tony Strobl.

Pikapalat-nimisessä pienoissarjassa käsittelen näitä usein unohdettuja, hyvin lyhyitä strippipohjaisia Disney-vitsisarjoja sikäli kuin niitä on suomeksi julkaistu. Lajityyppi asettaa tämän kategorian sarjoille erityishaasteita: juonta ei hirmuisesti voi kehitellä, kuvakerrontaan on hyvin rajallisessa tilassa erityisesti panostettava, ja kehitellyn vitsinkin pitäisi olla jotenkin kertomisen arvoinen. Parhaimmillaan stripit voivat tarjota valaisevia silmänräpäyksiä Ankkalinnan elämästä ja hahmojen luonteista. Pahimmillaan ne ovat junnaavia puujalkaviritelmiä.

Jälkimmäiseen kategoriaan tuppaavat kuulumaan Aku Ankassa viime vuosina Aku Ankka ja kumppanit -otsakkeella julkaistut strippisarjat, joita on yleensä joka lehdessä vähintään yksi. Minusta ne ovat useimmiten nolostuttavan laimeita. Koetetaan silti katsoa uusin silmin Aku Ankan numerossa 38/2011 julkaistua strippiä nimeltään Pimeää taloutta (käsikirjoittanut Jim van der Weele, piirtänyt Marga Querol Manzano):

Pahoittelen, että stripin vasemman ruudun laidasta puuttuu osa. Ensimmäisessä ruudussa Roope-setä seisoksii poikien kanssa pimeässä virnuillen ja käsiään hieroen. Pohatta näyttää tiirailevan valtavan kokoista kolmihaaraista kynttelikköä. Olen nähnyt tällaisia vaatenaulakon kokoluokan hökötyksiä lähinnä kirkoissa, mutta ilmeisesti Ankkalinnassa jättiläiskokoiset kynttilänjalat kuuluvat kotien vakiovarustukseen.

Pojat ihmettelevät (yhdestä nokasta) Roopen käsienhierontaa: "Miksi näytät noin tyytyväiseltä, Roope-setä? Sähköt ovat poikki koko kaupungista, ja meistä se on vähän pelottavaa."

Mainittu sähkökatkos selittää siis taustan mustuuden ja kynttelikön prominentin aseman. Puhekuplassa esitellään tilanne ja esitetään kysymys, johon olisi tarkoitus saada vastauksen muodossa stripin punch line.

Keskimmäisessä rudussa yksi pojista varmistaa hieman ärsyyntyneen näköisenä, kuuliko Roope heidän kysymystään. Sovinnollisen ja levollisen näköinen Roope vastaa pojalle (joka on Tupu, kuten puhekuplasta ilmenee)... vastauksen, joka on seuraavassa ruudussa. Oliko tämä keskimmäinen ruutu tarpeen? Ehkä. Se osoittaa, että Roope tosiaan oli niin ajatuksissaan, ettei välttämättä huomaa edes vastata tiedusteluihin.

Ja viimeisessä ruudussa saadaan punch line, itse vitsi. Roope sanoo: "Laskeskelin vain mielessäni suurvoittoja, joita kynttiläpajani tahkoaa, jos katkos kestää vielä muutaman tunnin", ja pojat katsovat häntä ilmeellä, joka kertoo, että voihan silmäinpyörityshuokaus sentään, Roope-setä on parantumaton voitontavoittelija, jolla on vain rahat mielessä, onhan se jo nähty eiks je.

PRA-PAP - TSHING!

Roopen ns. järkeily ei tietysti varsinaisesti ole vedenpitävää, ellei steariiniteollisuus ole Ankka-yhtymän suurin ja tärkein ala. Oletan, että Roope laskee, että sähkökatkon aikana ihmisten kynttilävarastot ehtyvät, jolloin he joutuvat ostamaan hiukan lisää kynttilöitä sähköjen palattua - katkon aikana kun ostaminen ei oikein kävisi päinsä. Ellei lasketa sitä, että osa ihmisistä varmaankin tulee toimeen erilaisilla paristo- ja akkuvirtaa hyödyntävillä valaisimilla, jättää Roopen ajatuksenjuoksu yhä huomiotta muutaman seikan. Uskallan väittää, että monituntisen, koko Ankkalinnan kattavan sähkökatkon vuoksi Roopelta jää saamatta tuloja, joiden suuruus ylittää kynttilämyynnissä mahdollisesti luvassa olevan pienen piikin.

Mitä luulet, Roope, kuinka mahtaa sähkökatko vaikuttaa elintarvikkeiden laatuun omistamissasi kaupoissa ja ravintoloissa? Taitaa ylipäänsä jäädä myynti hiljaiseksi pimeissä liikkeissä, joissa kassat eivät toimi. Miten mahtaa sujua pankkiesi asiakkailta homma vailla sähköä? Viivästyyköhän omistamiesi sanomalehtien toimitustyö? Tuleekohan ongelmia liikennejärjestelyjen, rahtikuljetusten yms. kanssa? Ai niin: eikös sinulla ole jokin sähköyhtiökin? Arvaa, miten hyvää tekee, kun et voi syystä tai toisesta toimittaa sähköä asiakkaillesi.

Lyhyenä tiivistyksenä siis, että nykyaikainen talousjärjestelmä on tyystin riippuvainen sähköstä. Jos sähköä ei ole, talous kärsii. Joidenkin vähemmän kuin muiden, mutta mitä useammilla sähköriippuvaisilla aloilla jollain toimijalla on liiketoimintaa, sitä enemmän ko. taho tekee tappiota tai vähintäänkin kohtaa vaikeuksia. Roope ei yksinkertaisesti ole tilanteen tasalla taloudellisessa mielessä. Ehkä vitsin on tarkoituskin olla juuri se, että Roope keksii niin innokkaasti mahdollisuutta pieneenkin voitonlisäykseen, että potentiaalisesti paljon suuremmat tappiot jäävät häneltä huomiotta. Mutta jotenkin en usko, että näin olisi asian laita. Pimeää taloutta on joka tapauksessa osuva otsikko tälle laimealle vitsistripille, joka herättää vakavia kysymyksiä Roopen taloudellisesta ymmärryksestä tarjoamatta juuri lainkaan varsinaista hupia. Idea voisi käydä pienestä irtovitsistä jossain pidemmässä tarinassa, mutta itsenäisenä vitsinä se ei pärjää.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.

Aku Ankka 2/2013

Aku Ankka 2/2013 kolahti postiluukusta, joten pitäähän sekin nyt käydä läpi. Lisäksi teen lyhyen kokonaisarvion edellisessä numerossa alkaneesta jatkokertomuksesta Pohjoisen posteljooni.

Spiraalimainen kansikuva viestii, että johtosarjana on jälleen kerran Sudenpentu-/Tupu, Hupu ja Lupu -aikamatkustusseikkailu Pellen kätevästi kehittämän Tiima-Täppärin matkassa. Nämä Arild Midthunin piirtämät seikkailut ovat olleet yksinkertaisesti parhaita uusia seikkailusarjoja Aku Ankan sivuilla Don Rosan eläköitymisen jälkeen. Midthunin pikkutarkka ja ilmeikäs piirrostyyli on upeaa katseltavaa, ja ennen kaikkea käsikirjoitukset on tehty viimeisen päälle huolella ja sangen tarkasti historiallisiin faktoihin perustuen. Nämä ovat kestäviä kertomuksia, joissa on todellista ikimuistoisen seikkailun tuntua.

Aarrejahdissa (käsikirjoitus Tormod Løkling, piirrokset Arild Midthun) lähettää sankarimme Fundynlahdelle Grand Mananin saaren vesille Nova Scotian ja New Brunswickin väliselle merialueelle skottilaisen merirosvokapteeni Kiddin aarteen jäljille vuoteen 1699. Kuten tavallista, lokaatioon liittyvä geografia ja historia on tarinassa kohdallaan. Yllätyksekseen ankanpojat huomaavat, että myös Milla Magian sisilialainen esiäiti, kaapparikuningatar Amalia Magia (ja tämän purseri, joka ei missään nimessä ole elefantti), yrittää jäljittää Kiddin lymypaikkaa. Se on huikaisevan hauskaa, jännittävää ja aidosti yllätyksellistä. Kun on lukenut tuhansia sivuja ankkasarjakuvaa parinkymmenen vuoden ajan, oppii aavistamaan ennalta erinäiset kerronnalliset kikat pienten merkkien perusteella. Osoittaa käsikirjoittajalta erityistä taitoa, että tarinan yllättävät huipennukset ovat oikeasti yllättäviä.

Piirrosjälki on juuri niin hienoa kuin olen oppinut Midthunilta - eräs korkeimmalle arvostamistani nykyisistä ankkataiteilijoista - odottamaankin. Hänen piirtämissään sarjoissa kaikki taustan sivuhahmotkin on varustettu persoonallisilla, yksilöllisillä piirteillä niiden keskenään vaihdettavien tyhjäkasvojen asemesta, joita parhaissakin ankkasarjoissa on taustoja kansoittamassa. Hahmot eivät pistä silmään, mutta rikastavat lukukokemusta ja lisäävät osaltaan sarjan visuaalista uudelleenlukuarvoa. Lisäksi maisemat, laivarakenteet ja ennen kaikkea Fundynlahden fauna on kuvattu todella kauniisti ja uskottavasti.

Sudenpentujohtajan kommentit tarinan lopussa antavat ymmärtää, että tämä on sarjan päätösseikkailu. Minulle olisi kelvannut vielä enempikin, mutta joka tapauksessa lukijat voivat olla iloisia siitä, että ankkaseikkailuja tehdään näin käsinkosketeltavalla ja palkitsevalla vaivannäöllä. Tarinasarja on ollut kovatasoisinta uutta ankkasarjakuvaa pitkään aikaan. Toivottavasti käsikirjoittajat ja piirtäjä säilyttävät mukaansatempaavan kunnianhimonsa. Loistava tarina.

Suurenmoisen merirosvoseikkailun jälkeen vuorossa on seitsensivuinen hupailu TV-viihteen maailmasta, Ruud Straatmanin kirjoittama ja Carmen Pérezin piirtämä Visapäät.

Aah, muistan vielä ne ajat, jolloin televisiotarjonta oli väärällään typeriä visailuohjelmia. Antaisin paljon päästäkseni takaisin niihin onnellisiin päiviin, jolloin tosi-TV:n kurimus ei vielä ollut kaapannut kulttuuriamme kuolonsyleilyynsä. 
Toisin sanoen sarjan aihe ei (valitettavasti, näin retrospektiivisesti arvioiden) ole kovin uusi saati ajankohtainen. Carl Barks teki jo 1950-luvulla definitiiviset visailuparodiansa, joiden esimerkkiin ankkataiteilijat ovat sittemmin palanneet yhä uudelleen. Tämä ei tietenkään automaattisesti tee uusista aihepiiriä käsittelevistä sarjoista automaattisesti kuluneita, ja ilokseni voin todeta, että Straatman löytää varsin näppärän jipon, jonka ympärille tarinansa punoo. Näitä jippoja on tosin vain yksi, mutta seitsemässä sivussa vitsi ei ehdi vielä väljähtyä, mikä siis kertoo hyvästä ajoituksesta.

Tarina on siis viihdyttävä ja julkaisemisen arvoinen juonensa puolesta. Pérezin piirrosjälki on pikemminkin riittävää kuin säväyttävää. Se on selkeää ja välittää sen, mitä välittää pitää tekemättä juuri itään ylimääräistä. Joukossa on muutamia anatomisia omituisuuksia.

Miksi emme ole ennen nähneet Lupun pään epämuodostumaa?

Ja kun kerran tällaisia on hauska huomioida, niin onhan mainittava, että visailuohjelman tuottajaksi on näemmä pestattu Ankkalinnan Juha Föhr:

Kyseessä on nokkelahko yhden idean vitsisarja, joka kantaa kestonsa ajan. Kelpo hupia, jonka pariin tuskin tulee hirmuisesti palattua.

Kuten edellisessä akkariartikkelissani mainitsin, pidän oikeudenmukaisena muodostaa kokonaisarvioita jatkosarjoista vasta, kun olen lukenut ne kokonaisuudessaan. Numeroissa 1-2/2013 julkaistu Daan Jippesin piirtämä, taiteilijan ja Pascal Oostin yhdessä käsikirjoittama Pohjoisen posteljooni on edennyt päätepisteeseensä, joten kirjoitan siitäkin muutaman sanan.

Sarja alkoi Akun ja Roopen välisestä arvovaltaristiriidasta. Aku kyllästyi siihen, että Roopen monopoliotteella hallitsema postilaitos pakotti hänet posteljoonina mainosmannekiiniksi. Tämä ei Akun mielestä sopinut postinkantajan arvokkuudelle. Kiintoisa ja hieman kaukaa haettu ristiriita, mutta olkoon. Roistomaiseksi kuvattu Roope (hahmo tuntuu olevan Jippesin taiteilemissa tarinoissa usein hyvin roistomaisissa rooleissa, mistä en erityisemmin pidä) julisti omistavansa kaikki maailman postilaitokset napapiiriltä toiselle, kirjaimellisesti. Se kuulostaa sangen uskomattomalta ottaen huomioon, että useimmissa maissa posti on valtiollinen laitos, jonka ei tarvitse kilpailla yksityisillä markkinoilla. Lisäksi tällainen globaali monopoli palvelualalla vaikuttaa mahdottomalta saavuttaa niin käytännöllisistä kuin kilpailulainsäädännöllisistäkin syistä.

Aku ottaa loparit ja suuntaa postihommiin (ilmeisesti avoimia työpaikkoja ei ole millään muulla alalla) pohjoisen napapiirin pohjoispuolelle Grönlantiin. Ja jostain syystä Roope päättää uhrata runsaasti aikaa ja voimavaroja tämän yhden ainoan postitoimiston hävittämiseen. Hahmojen motivaatioissa ei ole järjen hiventä, ja se ei yleensä ole merkki hyvästä käsikirjoituksesta.

Aku ottaa Tupun, Hupun ja Lupun mukaansa. Sivujuonessa, jota on kuljetettu mukana aloitusruudusta alkaen, pojat tarkkailevat sudenpentujen ominaisuudessa merkkejä ilmanstonmuutoksen ilmenemisestä ja vaikutuksista ja katsovat, että sama onnistuu vielä mielenkiintoisemmin arktisissa ilmasto-oloissa.

Tarinan kakkososan alussa Aku ja pojat saapuvat Sisisimutin postikonttoriin. Grönlannin länsirannikolla juuri napapiirin pohjoispuolella on Sisimiut-niminen kaupunki (tansk. Holsteinsborg), jota sarjakuvan fiktionalisoitu lokaatio ilmeisesti jäljittelee. Aku ottaa hommat haltuun omintakeisella logiikalla:

Olen melko varma, että napa-alueilla työaika toimii samalla tavalla kuin muuallakin. Akulla on jokin perustavanlaatuinen ymmärtämämisongelma maapallon kallistuman, kalenterin ja työehtojen keskinäisten suhteiden kanssa. Kaksi jälkimmäistä ovat sopimusasioita.

Roope toimii yhä naurettavan nilkkimäisesti ja alkaa spämmätä napapiirin pohjoispuolista Grönlantia kaikkien yritystensä painavimmalla mainospostilla romuttaakseen tämän yksittäisen, mitättömän pienen postilaitoksen. Menisi hoitoon.

Pojat tutustuvat paikalliseen inuiittisudenpentuun nimeltään Inuk. He pitävät hauskaa ja tekevät mittauksia ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Tämä sivujuonne tarinassa on hieman hämmentävä. Vaikka siinä esiteltyä tietoa hyödynnetäänkin yllättävällä ja hauskalla tavalla kertomuksen huipennuksessa, on ilmastonmuutoksen käsittelyssä jotakin erikoista. Olen tosin tyytyväinen siihen, että sarjakuva ei missään vaiheessa sorru ikävystyttämään saarnaamiseen. (Olen oppinut odottamaan pahaa kaikilta Jippesin piirtämiltä tarinoilta, joissa ovat mukana sekä sudenpennut että Roope-setä. Näissä sarjoissa - joista osa on itsensä Carl Barksin käsikirjoittamia - Roope on liki aina psykoottinen, saatanallisen ahne pohatta, joka on suurin piirtein henkilökohtaisesti jyräämässä puskutraktorilla maailman viimeisen aarniometsän eikä edes tee lopussa parannusta. Moiset tarinat ovat viheliäisiä ja inhoan niitä syvästi.)
Kyse ei siis ole (onneksi) varsinaisesta valistussarjakuvasta. Pikemminkin ilmastonmuutos tulee esiin käynnissä olevana ilmiönä. Mutta silti näiden hyvin erilaisten elementtien yhteensovittaminen tuottaa tarinaan dissonanssia, jota taidetaan jopa tietoisesti parodisoida metatasolla:

Itse asiassa tämä on vain lievästi liioiteltu esitys valtioidenvälisistä ilmastokonferensseista.

Tarina ei ole huono. Siinä on paljon hyviä elementtejä - päällimmäisinä kekseliäs ja hyvin pohjustettu loppuratkaisu sekä Jippesin ilahduttava klassis-barksiaaninen piirrosjälki, jota on aina ilo katsella. Toisaalta Akun ja Roopen välinen konflikti tuntuu keinotekoisen pakotetulta ja Roopen käytös epäluontevan pikkumaiselta ja ajoittain liki mielisairaalta. Järjellisesti käsitettävän ja edes jonkinlaista suhteellisuudentajua ilmentävien motivaatioiden puuttuminen puolin ja toisin saa etenkin Roopen vaikuttamaan liian roistomaiselta ja kovalta. Epätasainen tarina, jossa on kuitenkin paljon hyvää, esimerkiksi se, että näemme Roopen trollfacen:

Tämä AA:n numero kuuluu ehdottomasti hyvään kategoriaan. Enemmistö piirroksista on nautinnollisen sykähdyttävää katseltavaa, ja johtosarjan ylistystä olen jo kylliksi laulanutkin. Ensi viikkoon siis vain. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.

Aku Ankan taskukirja 396: Jäljillä

Aku Ankan taskukirjat ovat oleellinen osa lapsuuttani, ja ne ovat myös sivumäärältään muhkein säännöllisesti ilmestyvä suomenkielinen Disney-sarjakuvan julkaisu. Siinä missä Aku Ankka -lehden aineisto on nykyisin pitkälti alankomaalais-tanskalais-espanjalaista aineistoa ja edustaa suhteellisen saumatonta jatkumoa Barksin ajan amerikkalaisesta Disney-sarjakuvamiljööstä, on Aku Ankan taskukirjojen (ja Roope-sedän) aineisto peräisin toisenlaisesta, pidemmälle alkuperäisestä eriytyneestä italialaisesta traditiosta. Italialainen Disney-sarjakuva on ainakin minusta näistä lajeista kiivastahtisempi, hahmokäsittelyltään karrikoidumpi ja myös piirrostyylien kirjoltaan selkeästi erottuva. Näistä traditioista yleisesti ottaen amerikkalais-pohjoiseurooppalainen sopii paremmin omiin mieltymyksiini, mutta preferenssini on hiuksenhieno, ja luen mielelläni myös italialaista Disney-sarjakuvaa.

AATK:n taiteellinen ja myös kerronnallinen taso on noussut huimasti vuodesta 1970, jolloin sarjan julkaiseminen aloitettiin. 1970-luvun ja 1980-luvun alun taskarien uusintapainokset kuuluvat lapsuuslukemisiini, ja muistan jo silloin hämmästelleeni piirrosten ja kerronnan erittäin voimakkaasti heittelevää laatua. Ns. esi- ja välinäytökset olivat useimmiten kuin aivokasvaimesta kärsivän apinan kynästä. Toisinaan itse kertomuksissa ei ollut päätä eikä häntää, ja hahmot käyttäytyivät täysin skitsefreenisesti vailla järjellä selitettäviä motivaatioita. Joukossa oli jo tuolloin tietysti myös hyvää ainesta ja enemmistö tuolloin julkaistuista tarinoista on ainakin keskinkertaisella asteella, mutta aallonharjojen ja -pohjien välimatka oli todella huomattava jopa pienelle lapselle.

Onneksi yleinen laatu on niistä päivistä kohentunut 1980- ja 90-lukujen aikana rutkasti, ja nykyisin voin olla pitämättä joistakin harvoista piirtäjistä siksi, että heidän tyylinsä ei vetoa minuun - erotuksena niistä ajoista, jolloin pahimmilla tapauksilla ei ollut edes mitään tyyliä, vaan pelkkä ammattitaidottomuuden ammottava aukko. Myös tarinat ovat monipuolistuneet ja pysyvät näppituntumani mukaan paremmin koossa kuin silloin ennen, vaikka toki epäjohdonmukaisuuksia ja käsittämätöntä karakterisaatiota on yhä mukana. 

En ole lukenut kovinkaan paljon taskareita vuosien 2006 ja 2011 välisenä aikana, mutta nyt teen ryminällä paluun niiden pariin. AATK-tunnuksella (löytyy tuolta tämänkin kirjoituksen lopusta ja oikealta luokituspalkista) varustetuissa kirjoituksissa käyn arvostelevalla katseellani läpi uusia AATK-julkaisuja. Näiden kritiikkien on väistämättä oltava tiiviimpiä kuin Aku Ankka -lehden numeroiden arvostelujen, koska sivumäärät ja tarinoiden pituus ovat toista suuruusluokkaa. Yritän silti esitellä hyvin lyhyesti kunkin taskarin tarinatarjontaa, kehua kehuttavia yksityiskohtia ja moittia moitittavia sekä muodostaa jonkinmoisen arvion kunkin kirjan yleistasosta suhteessa omaan makuuni. Normaalikokoisten taskarien kohdalla pystynen luonnehtimaan lyhyesti kaikkia tarinoita, mutta tupla- tai triplataskarien kanssa joidenkin tarinoiden (todennäköisesti niiden keskinkertaisimpien) on tyytyminen lähinnä mainintaan. Ja nyt matkaan.

Aku Ankan taskukirja nro 396 on nimeltään Jäljillä.

Vaikka taskarien vitsikansista on luovuttu jo aikoja sitten, on minusta silti ilahduttavaa, että suomentajat viitsivät yhä keksiä jokaiselle pokkarille oman nimen, vaikkei moista välttämättä hyvin toimivan numerointisysteemin ansiosta tarvitsisikaan. Toisinaan nimet ovat erittäinkin näppäriä väännöksiä sanonnoista tai viittauksia muihin kulttuurituotoksiin. Tällä kertaa sellaisesta ei kuitenkaan näytä olevan kyse. Nro 396:n kansikuvan on taiteillut Andrea Freccero, ja siinä Aku ja Hannu - Aku Ruotsin väreissä, Hannu panafrikkalaisiin väreihin sonnustautuneina kiertävät toistensa jalanjälkiä tiiraillen etsivänkamppeissa. Tämä viitannee hahmojen yhteisesiintymiseen eräässä niteen agenttitarinassa - jossa he eivät muuten kertaakaan yhdessä esiinny tällaisissa asuissa (Hannu nähdään muutamassa ruudussa harmaassa trenssitakissa ja solmukkeessa - ei siis kansikuvan solmiossa), käytä suurennuslasia tai ylipäänsä ole varsinaisessa etsiväntyössä. 

Kansikuva ei ole erityisen vahva, vaikka siinä onkin selvä visuaalinen vitsi takana. Varsinkin Akun tyhjä ilme on erikoinen valinta. Hän näyttää katsovan suoraan lukijaan, mutta kehää kiertävän jäljittäjän kasvoilla luulisi näkyvän turhautumista, jännitystä, väsymystä, edes jotakin. Sen sijaan ankan naama on täysin blankko.

Jätetään kansi jo rauhaan ja siirrytään itse sisältöön. 254-sivuisessa pokkarissa on yhdeksän tarinaa, joista kaksi on saman - hyvän - piirtäjän (Fecchi) käsialaa. Ankka-tarinoita on seitsemän, Mikki-tarinoita yksi - ja mukana on vielä yksi harvinaisempi tapaus, jossa pääosassa on etsivä Kaasi ja jossa ei esiinny Mikkiä tai Hessua laisinkaan.
Kerron seuraavaksi hieman vaikutelmistani jokaisesta kertomuksesta ja ryyditän arvioitani muutamalla kuvalla.

Stefan Petruchan käsikirjoittama ja Fecchin piirtämä Aku-seikkailu Paluu todellisuuteen on vahva avaus, jota lukee paremmin parodisena jälkimodernina populaarikulttuuristen viittausten kavalkadina kuin tiukan juonellisena seikkailuna. Eipä silti, juonikin on ihan näppärä ja tapailee välillä suorastaan filosofisia tasoja kartesiolaisesta olemassaolon epäilystä identiteetin problematisointiin.

Tarinassa Aku seikkailee virtuaalitodellisuudessa mitellen kaksoisolentonsa kanssa panoksena... maailmankaikkeuden olemassaolo. Saattaa kuulostaa vakavaltakin, mutta eri virtuaalitodellisuuslokaatiot, joissa takaa-ajon aikana poukkoillaan, ovat todella hauskaa luettavaa. Ne kun ovat parodisia mukaelmia muista populaarikulttuurifiktiossa esiintyvistä universumeista, ja ne ovat hulvattomia johtuen tarkasta ja tasokkaasta piirrosjäljestä sekä luovasti nimiväännöksiä hyödyntävästä suomennoksesta. Tarina lienee useimmille lukemisen arvoinen lähinnä näiden episodien ansiosta (vaikka sillä on muitakin ansioita). Tästä kertomuksesta halajan kirjoittaa tulevaisuudessa aivan oman arvionsa, mutta näytän muutamia valitsemiani kohokohtia. Kohtaamme esimerkiksi Ash Ankan tekemässä valintoja:

Kokonaisuuden nimi on Pokaton ja siten lähempänä parodian kohdetta - itse olisin tykännyt edes pienestä viittauksesta Taistoturrikoihin.

Leukani loksahti, kun näin ensi kertaa tarinan Springfield-segmentin:

Lisäksi se on hauskempi kuin Simpsonit tätä nykyä.

Populaarikulttuuriparodiaa esiintyy toisinaan taskareissa, joten periaatteessa ilmiössä ei ole mitään ennennäkemätöntä, mutta Simpsonit on lähdemateriaalina jotenkin epätavallinen eikä sitä ole tietääkseni aiemmin hyödynnetty - varmaankin siksi, että Simpsonien sitcom-konsepti ei muuntaudu ankkaparodiaksi yhtä helposti kuin vaikkapa Tähtien sota. 
Juuri mikään näistä referenssiparodioista ei pysy tapahtumapaikkana yhtä aukeamaa pidempään, mutta niitä on juuri oikea määrä - ei liikaa, vaikka sellaiseen olisi tässä varmasti helppo hairahtua - ja jokainen niistä on hulvattoman hauska. Suosikkini on Wolverine-aiheinen segmentti, jota en tässä näytäkään.

Välistä kertomus etenee hieman turhan hektisesti, ja pop-kulttuuripistäytymisillä ei ole aiheidensa puolesta välitöntä yhteyttä juonen kulkuun, mutta kyseessä on silti erittäin hauska, erittäin viihdyttävä ja kohtalaisen näppärä sarjakuvakertomus, jonka parissa hykertelin ääneen. Katson pokkarin hankinnan osaltani kannattavaksi pelkästään tämän ruudun vuoksi:

396. taskarin kakkostarina on Mikin ja Hessun aikamatkustusseikkailu Salaperäinen sumujen tartaani, jossa kohtaan (omalta osaltani) pitkästä aikaa professorit Zapotekin ja Marlinin. Pidin ja pidän yhä näistä hahmoista, jotka esiintyivät taskareissa ja Roope-sedässä usein 1990-luvulla, mutta lähes katosivat kuvioista 2000-vuosikymmenellä. Professorien henkilökemia muistuttaa vanhaa avioparia, joka pysyy yhdessä kinastelun avulla. On heillä toki yhteinen intohimokin arkeologiaa ja historiantutkimusta kohtaan.

Tämänkertainen seikkailu vie aikamatkustajat menneisyyden Skotlantiin. Zapotek ja Marlin näet haluavat selvittää erään maailman kiehtovimmista arvoituksista... ruudullisen villakankaan arvoituksen!

Vanha varma yleisömagneetti: pue mallinukke kilttiin, ja väkeä suorastaan tulvii paikalle. Ihmiset eivät toden totta saa ikinä tarpeekseen ruudullisen villakankaan katsomisesta. Zapotekilla on ehkä hieman ruusuiset kuvitelmat tulevan näyttelyn suosiosta. Toisaalta hän ei välttämättä tiedä Skotlannista muutenkaan paljoa, koskapa visualisoi Skotlanti-aiheisen näyttelyn tunnukseksi Britannian lipun. Kiintoisa valinta - itse olisin hieman ennalta-arvattavasti valinnut Skotlannin lipun Skotlantia esittelevään näyttelyyn.

Mikki ja Hessu pelmahtavat aikakoneen avulla kolmannen vuosisadan Caledoniaan (Skotlantia ei tuolloin ollut minään kokonaisuutena olemassakaan), auttavat neitoa hädässä, päihittävät ahneen pahiksen ja kohtaavat kiinnostavan hirviön. On todettava, että historiallisesti seikkailussa on harvinaisen vähän mieltä: miksi valita ajankohdaksi 200-luku jaa., jos mikään asia seikkailussa ei viittaa siihen? Itse asiassa seikkailussa on mallinukeista, rakennustyylistä, maalaismoukkien lukutaidosta ja vaatetuksesta alkaen (pahis on puettu renessanssiruhtinaaksi arviolta 1200 vuotta etuajassa!) niin paljon anakronismeja, etten usko käsikirjoittajan tai piirtäjän tehneen lainkaan historiallista taustatyötä siitä, millainen Pohjois-Britannia oli kolmannella vuosisadalla. Esimerkiksi roomalaisten presenssiin ei viitata lainkaan, vaikka legioonat vetäytyivät Caledoniasta vasta vuonna 213 ja Britanniasta kokonaan vasta kaksi vuosisataa myöhemmin. Roomalaisten läsnäolo Hadrianuksen ja Antoniuksen vallien eteläpuolella vaikutti kaikkialla Caledoniassa, ja puolella sanallakaan tästä ei mainita mitään. Huonoa taustatyötä, sanoisin.

Mutta visuaalisesti seikkailu on kirjan huikeimpia. Väritys on loistelias, mistä esimerkkinä tämä näyttävä ruutu:

Vaikuttavaa. On sitäkin ilahduttavampaa nähdä tällaista, kun muistaa, miten kaamean lahjattomia tuhertelijoita taskareissa 70- ja 80-luvuilla vielä mellasti. Lisäksi aivan seikkailun lopussa nähdään tyylillisesti sävähdyttävän runollinen taruaukeama, jota totisesti kelpaa katsella, vaikka se hieman epädisneymäiseltä vaikuttaakin.

Otaksun kirjan kansikuvan viittaavan seuraavaan tarinaan, jossa Aku ja Hannu lyövät hynttyyt yhteen Roope Ankan salaisen palvelun tehtävässä. Bruno Sardan käsikirjoittama ja Marco Melonin piirtämä Mahdoton tehtävä 13 alkaa Roopen ideasta päihittää kiristäjäruhtinas Hannun lyömättömän tuurin avulla.

Ja Bond-konnan rooliin on saatu suostuteltua Danny (hoikka versio).

Keskitasoa edustava ATP-agenttiseikkailu jaksaa viihdyttää suunnilleen kestonsa ajan. Kiristäjien kuningas on kohtalaisen luova idea, ja katsaus hänen hallussaan pitämäänsä arkaluontoiseen aineistoon on huvittava. Tietystikään Akun ja Hannun operaatio ei mene aivan suunnitelmien mukaan - itse asiassa se menee täysin odotusten vastaisesti, mikä onkin varmasti hyvä ratkaisu. Hannun mielikuvituksellisten onnenkantamoisten kavalkadi olisikin tehnyt seikkailusta lyhyen ja tylsän.

Sen sijaan odottamattomien tapahtumien selitys on heikko. Sitä suurempi oli pettymykseni, kun ehdin jo tarinan ollessa kesken pelätä jotakin sen tapaista. Ilmiön selittämisen kohdalla käsikirjoittaja on raapinut kasaan kaikkein helpoimman ja ilmeisimmän selityksen astrologisesta höpinästä. Se on kunnianhimoton päätös ilahduttavan kunnianhimoiselle seikkailulle, joka jää kokonaisuutena plussan puolelle. 

Seuraava tarina on sekin agenttiseikkailu, tosin tässä Aku toimii yksin Tuplanollana - tai on hänellä Iines mukanaan. Otsikko ainakin on lupaava: Ilta oopperassa.

Haloo, kutsuitteko? Ai, ette tarkoittaneetkaan meitä... no, kiitos silti viittauksesta. Arvostamme sitä.

Tämä Fausto Vitalianon käsikirjoittama ja Marco Mazzarellon hyvin viehättävästi ja tunnelmallisesti taiteilema Tuplanolla-seikkailu edustaa minulle sangen tuntematonta tarinakokonaisuutta, jossa Aku viettää kaksoiselämää salaisena agenttina. Kiirettä pitää, kun päälle tulevat vielä Taikaviitan ja PAM-agentin puuhat. Akun agenttitouhun perusasetelma ei ole minulle aivan selvillä ja epäilemättä tulen ottamaan siitä vielä tarkemman selon, kun kyseessä on jo ilmeisesti toinen kerta, kun Tuplanolla on salaisissa tehtävissä Milanossa ja La Scalan legendaarisessa oopperatalossa. 

Tarinan suurin vahvuus on vaikuttava visuaalinen ilme. Piirrosjälki on miellyttävää, ja milanolaisnäkymät paikoitellen mahtavan atmosfäärisiä. Asianharrastajat ilahtuvat varmasti myös autenttisesta milanolaisesta ratikasta:

Tämä Lombardian-ekskursio ei ole juonensa osalta kaikkein selkeimpiä ja helpoimmin seurattavia, mikä johtunee siitä, että Tuplanolla-seikkailuissa on selvästi varsin kiinteä jatkuvajuoninen kokonaisnarratiivi. Silti yleisvaikutelma tarinasta on hyvin myönteinen, ei vähiten siksi, että Iines ja Aku on mukava nähdä viettämässä aikaa yhdessä, jos kohta heidän välilleen luotu romanttinen konflikti on sangen ennalta-arvattava. Mutta silti kertomuksen emotionaalinen kohokohta lopussa, jossa valotetaan hieman Akun ja Iineksen parisuhdetta keskellä Milanon ikuista liikenneruuhkaa, on harvinaisen koskettava ja vilpittömän tuntuinen. Hyvin vahva lopputulos ottaen huomioon juonen vaikeaselkoisuuden.

Suomentaja ansaitsee aivan erityiset kiitokset eräästä tietystä nimiväännöksestä. Kun sivuhahmona esitellään kuuluisa, pyöreä, erottuvalla karvoituksella varustettu ja hyvin eksentrinen kapellimestari, joka kopauttelee kanssaihmistensä päitä nauttiakseen kallojen soinnista, on ylistettävää, että hänen nimensä viittaa kansalliseen poikkeusyksilöömme, säveltäjä-kapellimestari Leif Segerstamiin. Tässä siis Peik Leckerpam:

Heppu on muutenkin aivan hulvattoman hauska, ja hänelle soisi mielellään vielä hieman isommankin osan kertomuksessa.

Tämän iloisen yllätyksen jälkeen seuraa omituinen kertomuksellinen sekasotku, jotka on jostain syystä merkitty Aku ja Hannu -seikkailuksi, vaikka Hannu esiintyy vain vähän päälle kymmenessä ruudussa tässä 19-sivuisessa tarinassa. Rodolfo Ciminon käsikirjoittama ja Carlo Limidon piirtämä Valoa pimeään käsittelee Akun kateutta Hannun onnekkuuden tuottamasta eksistentiaalisesta epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Ja metsäpalojen torjuntaa. Ja taikalyhtyjä. Ja säännöllisin väliajoin Ankkalinnaan ulkoavaruudesta tunkeutuvasta myrskystä, joka on sääilmiö ja jolla on silti mustan aukon ominaisuuksia. Mikä sotku.

Olinkin ihmetellyt, minne Abdullah Tammi oli hävinnyt.

Tämä on selvästi taskarin heikoin tarina. Se on kirjan lyhimpiä eikä tahdo silti pysyä kasassa. Juonielemettejä tulee ja menee, eikä niiden etenemisessä ole juuri logiikkaa. Käsikirjoittaja tuntuu olevan konseptiensa kanssa täysin hukassa. Tarinassa kuvattu myrsky on tieteellisestä näkökulmasta naurettavimpia kohtaamiani, samaa sarjaa agenttiseikkailun astronomisen hevonkukun kanssa. Kyseessä on siis haahuileva sotku, josta on vaikeata saada irti mitään erityisen myönteistä. Rakenteeltaan (so. rakenteen puutteeltaan) se muistuttaa 1970-luvun sekoiluja.

Aku-seikkailu Itsetunto koetuksella (käsikirjoittanut Riccardo Secchi, piirtänyt Fecchi) on taas tarinana toimiva, mutta siitä jää jokseenkin kitkerä jälkimaku. Aku kyllästyy olemaan jatkuvasti itsekeskeisten läheistensä orjuutettuna heittopussina ja oppii ankastanilaisen self help -guru Esaputra Saarisputran (hii!) teosten avulla kohottamaan itsetuntoaan ja sanomaan jämäkästi ei. Asetelma on mielenkiintoinen ja seikkailu ennalta-arvaamaton, mutta hahmojen käsittely tekee lukukokemuksesta aavistuksen happaman. Kaikki Akun läheiset näet toimivat tavalla, jota voi kuvata pelkästään moraalittomaksi kusipäisyydeksi. Joka ainoa. Roope, Iines, Tupu, Hupu ja Lupu ovat tässä kertomuksessa viheliäisiä hirviöitä, ja Akun olisi parempi olla, jos hän vain jättäisi mokomat oman onnensa nojaan - parempaa he eivät ole tässä seikkailussa ansainneetkaan. Loppuratkaisu on humoristinen, mutta se on sitä erittäin julmalla tavalla, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Kokonaisuutena hyvä ja mielenkiintoinen kertomus, josta silti jää hieman epämukava tuntu. Tosin se johtuu siitä, että käsikirjoituksessa Akusta tehdään poikkeuksellisen sympaattinen, ja tämä myös onnistuu mainiosti. Hyvin kaksijakoinen lukukokemus. Bonuksena saadaan muutama hillitön otos Iineksen kaameasta sisustusprojektista. (Koska naiset tykkää sisustuksesta kromosomiensa takia!)

Hirvittävin ikinä missään näkemäni verhoilu. Iineksellä on järkyttävän huono maku.

Etsivä Kaasi ja älytön neronleimaus taas on hyvä ja hauska kertomus, jonka rasitteena on perinpohjaisen ärsyttävä piirrostyyli. Sergio Asteritin helposti tunnistettava ja erittäin persoonallinen piirrosjälki on ollut lapsesta saakka mielestäni luotaantyöntävää. Hänen piirroksissaan kaikki kappaleet näyttävät osittain sulaneilta kumiveistoksilta, ja ruutujen katseleminen rasittaa silmiä.

Kuten tämän.

Marco Boscon käsikirjoitus sen sijaan on hyvin näppärä ja huvittava kertomus Kaasin yllättävästi manifestoituvista huippuälykkyydestä ja superetsivänlahjoista. Kaasi-sarjoja on ollut jonkin verran, ja tämä tarjoaa hauskoja välähdyksiä Ankkalinnan poliisin oikeasta työstä - siitä, mitä tapahtuu, kun Mikin kaltaiset siviilit eivät tunge varastamaan showta.

Vaikka alusta saakka on ilmeistä, että normaalitilan status quo palautuu valtaan kertomuksen loppuun mennessä, saadaan asetelmasta paljon yllättävää ja viihdyttävää hupia irti. Kaasin naurettavan mestarillinen päätösketju antiikkivarkauden yhteydessä on todella hauska, ja kaupungin rikollisten reaktiot kuljettavat juonen kätevästi huipennukseen siten, että status quon palauttamiseenkin sisältyy mukava jippo. Hyvä tarina, joka olisi vielä nautittavampi, jos piirtäjäksi olisi saatu joku, jolla on vähemmän ärsyttävä ja omituinen tyyli. Lisäksi pieni miinus siitä, että Kaasilta on riistetty hänen olemukseensa elimellisesti kuuluva sikari.

Elimellisesti? Joskus sikari on pelkkä sikari.

 Lisäksi tämä ruutu on minusta hauska:

Tottahan toki on, mihinkäs se nyt vanhenisi. Es ist demütigend für die menschliche Vernunft, dass sie in ihrem reinen Gebrauch nichts ausrichtet, und sogar noch einer Disziplin bedarf, um ihre Ausschweifungen zu bändigen, und die Blendwerke, die ihr daherkommen, zu verhüten, kuten meillä Aku Ankan taskukirjoja pidempään lukeneilla on tapana sanoa.

Minut saa iloiseksi se, että Aku Ankan taskukirjaa lukiessa voi törmätä suoraan viittaukseen suurimpaan saksalaiseen valistusfilosofiin. Tämä seikka käy mainiosti esteettisestä kokemuksesta myös kantilaisen estetiikan mukaan, sillä huomasihan Königsbergin vanha tomuperuukki nokkelasti, että estetiikan tarkoittama kauneus ei ole suinkaan tarkasteltavan objektin tai ilmiön ominaisuus, vaan havaitsijan tietoisuus siitä nautinnosta, jonka objektin tai ilmiön tarkastelu hänen mielikuvituksessaan aiheuttaa. Estetiikka ei siis perustu kognitiiviseen prosessiin, vaikka tätä prosessia voidaankin ehkä analysoida myös havaittavan kohteen omista ominaisuuksista käsin. Ehkä minun nautintoni laukaisi se seikka, että Disney-sarjakuvien ei yleensä oleteta eksplikoiden viittaavan preussilaisten valistusfilosofien teoksiin, koska näiden tekstityyppien katsotaan olevan tyystin erilaisilla ajattelun ja prestiisin tasoilla.

Saatat nyt syyllistyä tiettyyn überajatteluun tässä asiassa, hyvä sarjiskriitikko.

Kaksi viimeistä tarinaa ovat jokseenkin  intohimoa herättämättömiä tapauksia. Marco Gervasion kirjoittama ja piirtämä Taikaviitta-seikkailu Fantom Ankka iskee jälleen on näistä selvästi viihdyttävämpi. Teppo Kunkun uutuusromaani herrasmiesvarkaan seikkailuista tuntuu innoittavan Ankkalinnassa rikosaallon, joka jäljittelee romaanin omaisuusrikoksia ja kronologiaa. Taikaviitta (josta en hahmona enkä ideana pidä yhtään, mutta siedän pitkin hampain) ryhtyy selvittämään vyyhteä. Tarinassa on ansioita, kuten oikeasti hauska ja suhteellisen yllättävä hämäysjuoni. Taikaviitta-seikkailuksi (joista en sitten ylipäänsä innostu) tämä on hyvä ja pitää tehokkaasti mielenkiinnon yllä koko kestonsa ajan.

Taskarin päätöstarina on melko tyypillinen Roope Ankka vs. Kroisos Pennonen -mittelö Levoton lomakylä, jossa tällä kertaa kisaillaan lomakohteilla - mikä on tapahtunut jo varsin monta kertaa aiemminkin. Valentina Camerinin käsikirjoitus ei onnistu kehittelemään aiheesta mitään kovin mielenkiintoista, vaikka seikkailu pysyykin aika hyvin kasassa. Danilo Barozzin piirrosjälki taas on hyvin keskinkertaista, ja siinä ilmenee toisinaan jäykkyyttä ja omituisia poseerauksia. Nähty ja nopeasti unohdettu, ei juuri potentiaalia useampiin lukukertoihin. Mutta ainakin siinä on logiikkaa ja mielekäs, joskin kulunut tarinankehittely.

Täydellistä taskaria ei olekaan, ja nro 396 pitää sisällään tällaiselta julkaisulta odotettavissakin olevaa tasoeroa kertomusten välillä. Kokonaisvaikutelmani on kuitenkin hyvin myönteinen. Tämä johtuu muutamista hyvistä ja mielenkiintoisista tarinoista sekä joistakin vaikuttavista visuaalisista ratkaisuista ja ehdottomasti myös riemastuttavasta suomennoksesta. Suomenkielinen Disney-sarjakuva tunnetusti herkuttelee nimiväännösviittauksilla tosielämän henkilöihin ja ilmiöihin, ja tässä taskarissa niitä on niin paljon, että koen saaneeni makeaa mahan täydeltä. Ennen kaikkea väännökset ovat hauskoja ja niissä on itua, eivätkä ne häiritse kertomuksen seuraamista. Katson tämän taskarin edustavan hyvää keskitasoa. Joukossa on lopulta vain yksi kertomus, jota voisin luonnehtia kehnoksi. Hyvin hintansa (4,90 e) väärti teos.

Jos kaipaat lisää luettavaa, muista myös tämä!

Tässä kaikki tästä taskarista. Tässä sarjassa seuraavana on vuorossa nro 397, joka ilmaantunee lähitulevaisuudessa. Siihen saakka toimikaa vain sellaisen maksiimin mukaan, josta voitte vilpittömästi toivoa, että se olisi universaali moraalilaki, jota noudatettaisiin aina ja kaikkialla.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.

Pepi: Kotona paras

Disneyn sarjakuvamaailma on runsaasti kansoitettu, ja mukaan mahtuu niin onnistuneempia ja käyttökelpoisempia kuin kehnompiakin hahmoja. Pepi ei missään nimessä kuulu suosikkihahmoihini.

Mitä sinulla on minua vastaan, mokoma alhaissyntyinen barbaari? Murskaan sinut kuin nubialaiset! Langetan kirouksen yllesi!

Suokaa anteeksi, Teidän Majesteettinne. En suinkaan tarkoittanut Teitä, vaan erästä tuhansia vuosia Teidän jälkeenne kehitettyä animaatio- ja sarjakuvahahmoa... eräänlaista maallista hieroglyfitaidetta... sitä on hieman vaikeata selittää. Tällä sepitteellisellä koirahahmolla vain sattuu olemaan sama nimi kuin Teidän Majesteetillanne, Ylä- ja Ala-Egyptin herralla.

Mitä? Kuka kapinen hykso on nimennyt rakkinsa minun mukaani? Häpäisijä saa tuntea luissaan Sekhmetin vihan!

Älkää minua katsoko, Teidän Kuutosdynastisuutenne! Ajatus ei ollut minun. Jos minä olisin saanut valita, ei mokomaa häpäisyä olisi kuunaan painotuotteessa nähtykään. Joku suomentaja jossakin on vain päätynyt moiseen ratkaisuun ties mistä syystä.

Suomentaja? Siispä koko Suomi on tunteva kiroukseni mahdin! Tuonpuoleisesta tulen minä Suomen tuhoamaan! Tämä ei jää tähän!

Khrm... aivan. Lukijoille on varmaankin jo selvää, että mainitsemani Pepi ei suinkaan viittaa 2300-luvulla eaa. hallinneeseen faaraoon (saati niihin kahteen myöhempään), vaan ärsyttävään sarjakuvahahmoon, joka on päätynyt Aku Ankan sivuja latistamaan esiinnyttyään lyhyesti vuoden 1955 Disney-animaation Kaunotar ja Kulkuri loppupuolella. On mysteeri, miten tämä 1900-luvun alkuun sijoittuvan verkkaisen rakkaustarinan sivuhahmo on päätynyt ankkojen ja hiirien rinnalle seikkailemaan - tai pikemminkin ei-seikkailemaan.

Liki joka ainoa Pepi-tarina on tyystin samanlainen kuin ne kaikki muutkin: Pepi, utelias koiranpentu, harhailee kotipihan ulkopuolelle, joutuu hankaluuksiin ja palaa kotiin, missä toteaa olevan mukavan turvallista ja ennalta-arvattavaa. En väitä, etteikö Disney-sarjakuvissa toistettaisi runsaasti hyvin samanlaisia juonia. Roope-sedän aarteenmetsästyksissä on yleensä sama rakenne, ja vielä kaavamaisempia ovat Akun ällistyttävän ja katastrofiin hybriksen kautta päätyvän hetkellisen taituruuden ympärille rakennetut hupailut. Mutta niissä sentään on panoksia. Vaakakupissa on huippuliikemiehen arvovalta sekä asema tai yksinhuoltajan toimeentulo. Niissä on jännitystä, koska tapahtumat ovat merkityksellisiä ja hahmot mielenkiintoisia. Pepi-tarinoissa taas kyseessä on pelkkä keskenkasvuisen kirppukasan haahuilu kotikulmien lähistöllä. Uteliaisuuden lisäksi Pepillä on melko vähän luonteenpiirteitä, ellei mukaan lasketa toisinaan ilmenevää ylimielisyyttä ja misogyniaa, jotka eivät varsinaisesti lisää piskin viehätystä.

Havainnollistan nyt muutamia Pepiin ja Pepi-"seikkailuihin" sisältyviä ongelmia käymällä läpi Aku Ankassa 16/2011 julkaistun kertomuksen "Kotona paras". Sen on käsikirjoittanut Ruud Straatman ja piirtänyt Daniel Pérez. On syytä huomauttaa, että tämä on Pepi-sarjojen luokassa aika hyvä suoritus, vaikka jo otsikko takaa, että kyseessä on tuttuakin tutumpi ja yllätyksettömämpi tarinankorvike siitä, miten Pepi livahtaa kodin ulkopuolelle, kohtaa vaaroja ja palaa kotiin opittuaan sen Suuren Totuuden, että siellä on hyvä olla.

Aloitusruudussa Pepillä on riitaa luonteettomien sisartensa kanssa. Nämä kolme selvästi veljensä kanssa eri rotua olevaa siskoa esiintyvät toisinaan Pepin "seikkailuissa". En tiedä, onko niillä nimiä. Ainakaan en kykene muistamaan sellaisia. Ei varsinaisesti ihme ottaen huomioon, että siskojen tehtävä on vain tarjota stereotyyppinen kiltin tytön vastakohta raisulle ja uteliaalle Pepille. Tätä olisi mielenkiintoista tarkastella sukupuolentutkimuksellisesta näkökulmasta, mutta pitäydytään nyt vielä itse "seikkailun" kehkeytymisessä. Siskot puhuvat jatkaen toistensa lauseita aivan kuin niillä olisi jaettu tietoisuus Tupun, Hupun ja Lupun (toisinaan) tapaan. Ainakin vastakohta tuli selville: nämä nartut (Mitä? Ne ovat narttuja!) ovat kunnollisia, tylsiä ja joka asiasta samaa mieltä. Pepi on siis tässä katraassa ulkopuolinen ja itsetuhoinen toisinajattelija.

Koska tytöt on ällöjä pelkureita ja kotipiha niiden hallussa, vetää avoin portti Pepiä puoleensa. Tässä vaiheessa olisi hyvä muistuttaa hieman omistajan vastuusta. Niksivinkki: jos jätät koiranpentuja valvomatta pihallesi, kannattaa sulkea portti! Vähentää hävikkiä jopa 100 %.

Pérez suoriutuu kuvakerronnasta hyvin, se on myönnettävä. Ilmeet ja varsinkin ympäristön kuvaus toimivat mukavasti. Vasemmanpuoleisessa ruudussa savinen tie on hyvä yksityiskohta. Pepin hieman pelokas ilme yhdistettynä puhekuplaan välittää tavoitellun epävarman uteliaisuuden tunnelman mainiosti.

Ja sitten... siamilaiskissat. Disney halusi siis erikseen muistuttaa, että hei, teimmepä nämä hassua muka-itämaista korostusta maukuvat viekkaat vinosilmäiset aasialaisstereotyypit ja olemme siitä pahuksen ylpeitä! On myönnettävä, että tässä tarinassa kissat esiintyvät vain kolmessa ruudussa pelkkinä härnäävinä katteina vailla jälkeäkään siitä ikävästä r-sanasta. Mutta jos on aikuisiällä nähnyt Kaunottaren ja Kulkurin, ei voine jäädä epäselvyyttä siitä, että nämä kissat ovat nätisti sanoen oman aikakautensa tuotteita. Itse asiassa kyseessä saattavat olla pahimmat esimerkit Disneyn... sanokaamme ei-niin-kaukonäköisestä kulttuurisen hienotunteisuuden vajauksesta.

Kunnioittavan rämpimät telveiset nerjäkymmentäruvurta, rukija-san!

Tarkoitin pitkien koko perheen animaatioelokuvien joukossa, en joissain sota-ajan propagandalyhäreissä.

Yo, me ei voida äänestää, koska me ollaan mus- siis variksia!

No nuo nyt eivät edes ole hirveän pahoja, jos vain pääsee sen Jim Crow -jutun yli...

How. Minä Kirppuinen Biisoni. Alkoholisti ja kasinoyrittäjä. Suuri Manitou, ugh ugh!

HYVÄ ON HYVÄ ON HYVÄ ON LOPETTAKAA JO! Si ja Am eivät ole pahin esimerkki Disneyn r-ärräisyydestä. Palataan Pepiin, tämän jälkeen sekin tuntuu auvoisalta. 

Pepi tietysti vetää pultit irvikissojen elkeistä ja syöksyy perään. Hauvan kommentti on kieltämättä huvittava ja aiheuttaa kevyen hymähdyksen: "Tämä ei käy laatuun! Koirallakin on kunniansa." Tämä valottaa melko hyvin Pepin luonnetta ja on käsikirjoittajalta ja/tai suomentajalta nokkelasti kynäilty. Tämä koiranpentuhan on muiden rakastettavien ominaisuuksiensa lisäksi myös koppava, huonolla itsetunnolla raskautettu ja aggressiivinen. Kissat kuitenkin eksyttävät Pepin nopeasti naureskellen tälle puskista. Ja sitten tapahtuu jotain traagista:

Vaivaiset puoli metriä, ja olisimme päässeet iäksi Pepistä. Se oli niin lähellä! 
On silti yhä kehuttava tarinan visuaalista ilmettä. Monet sarjakuvien Pepi-"seikkailut" on sijoitettu epämääräiseen nykyaikaan, mutta tämä tarina selvästikin ajoittuu Kaunottaren ja Kulkurin aikakauteen jonnekin 1910-luvulle, kuten ajoneuvo paljastaa. Alkuperäismateriaalille uskollinen ajoitus tekee kertomuksesta marginaalisesti mielenkiintoisemman, ja Pepi-tarinat tarvitsevat kaiken mahdollisen avun.

Tämän hedelmättömän läheltä piti -tilanteen jälkeen Pepi ilmestyy puistoon (jep, autoruutua seuraa välittömästi kuva Pepistä vain huolettomasti tallustelemassa puistokäytävällä), jonne on aiemmin päässyt vain hihnassa. Hyvin nopeasti käy selväksi, että alkaen auton kohtaamisesta on tämä ns. seikkailu pelkkä kumulatiivinen typerien vaikeuksien takaa-ajokavalkadi, jonka kuluessa Pepi aiheuttaa yhä lisääntyvää kaaosta ja joutuu pakenemaan yhä useampaa kiukkuista ihmistä.

Yhdyn polvihousupojan arvostelmaan. 
Tulin muuten samalla huomanneeksi, miten outoa on nähdä Aku Ankan sivuilla ihmisnenällä varustettuja hahmoja. Yleensä sellaisia ei juuri Matami Mimmin ja hyvin harvoin näyttäytyvän Hekla-velhon lisäksi kohtaa. Tässä seikkailussa se toki on perusteltua, kun mitättömät tapahtumat sattuvat elokuvan esittelemässä maailmassa, joka on erillinen muusta sarjakuvauniversumista.

Jep, vastustamattomia sinun susimaisille tappajan vaistoillesi, koira. Siksi lintujen pesimäaikana ei saaristossa saa pitää koiria irrallaan. Ne näet tappavat lintuperheitä. Raatelevat poikaset hajalle. Kyhmyjoutsenemo on aivan oikeassa suhtautuessaan tunkeilevaan ja verenhimoiseen piskiin vihamielisesti. Ornitologiset yksityiskohdat ovat sikäli korrektit, että kyhmyjoutsen tosiaan sähisee uhkaavalle tuulelle äityessään.

Eivätkä Pepin koettelemukset siihen lopu. Josif Stalin saapuu rähjäämään ja heristelemään nyrkkiä mokomalle itsekkäälle porvarikoiralle. Mitenköhän hän on tähän puistoon päätynyt?

Toimin 1910-luvun alussa kesätöissä puistonvartijana. Kommunistikin tarvitsee rahaa.

Pepillä ei siis mene hyvin. Se on yritetty kertaalleen (harmillisen epäonnisesti) liiskata automobiililla, ajettu pois omaisuuden tuhoamisen vuoksi, hätyyttänyt rauhallisia vesilintuja ja saanut kannoilleen Neuvostoliiton diktaattorin, joka epäilemättä aikoo lähettää piskiparan jonnekin Uralin taake, jos sen vain kiinni saa. Lisäksi paetessaan Pepi onnistuu pilaamaan Aljaksandr Lukašenkan piknikin:

Koira pilasi herkkuhetkeni! Tästä hyvästä vangitutan opposition!

Nyt Pepi on kuitenkin oppinut läksynsä, mikä oli ilmeistäkin ilmeisempää jo ennen tarinan lukemisen aloittamista. Lopetusruutu vertautuu asetelmassaan aloitusruutuun sillä erotuksella, että ns. sankarimme on käynyt läpi sen saman avartavan kokemuksen kuin joka ainoa kerta tähänkin asti:

Oliko tässä kertomuksessa jotain pointtia? Ei ainakaan sellaista, jota ei olisi saatu tismalleen, täydellisesti samanlaisena suurin piirtein kaikissa muissakin onnettomuudekseen meitä piinaamaan lähetetyissä Pepi-sarjoissa. Olen valmis hyväksymään sen, että ehkä Pepi-tarinat on suunnattu Aku Ankan pienimmille lukijoille, mutta se ei tarkoita, etteikö niissä voisi olla oivallusta ja jotakin uutta. Tämä tarina erottuu joukosta edukseen visuaalisen ilmeensä ja Pepin luonteen valottamisensa ansiosta, mutta siitä huolimatta käsikirjoitus on vasemmalla kädellä sudittu kokoelma kuluneita ja ilmeisimpiä koirakommelluksia. Tällaisen keksaisee kolmessa minuutissa, kun assosioi vapaasti aiheesta koira irrallaan puistossa. Vaikka jotain tehtäisiinkin pienemmille lapsille, ei se tarkoita, etteikö asian eteen pitäisi nähdä vaivaa. Piirtäjä on sitä selvästi viitsinyt nähdä, mutta käsikirjoitus on tylsää ja yhdentekevää liukuhihnakamaa.

Pepi-sarjoja vaivaavan äärimmilleen viedyn, liki kopiokonemaisen mielikuvituksettoman toiston vuoksi pidän niitä pelkkinä halpoina täytesivuina, joihin turvaudutaan, jotta lehti saadaan täyteen. En valittaisi, vaikka Aku Ankassa ei enää ikinä julkaistaisi ainoatakaan Pepi-sarjaa. Itse asiassa suosittelisin moista ratkaisua, kun ei ole taso tuntunut parantuvan.
Pepi: Poissa paras.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.