Aku Ankka 4/2013 (ja naishahmoista Ankkalinnassa)

Vuoden neljäs Aku Ankka -lehti on lojunut jo puoli viikkoa luettuna, joten on korkea aika suoda sille lyhyt arvio. Ja kirjoittaa pienoisessee mielenkiintoisesta tangentista.

Siinä missä aiemmat kolme tämänvuotista numeroa ovat kokonaisarvioissani nousseet hyvän tasolle, on numero neljä keskinkertainen tapaus. Sen tarinakokonaisuus ei liiemmin säväytä. Paco Rodriguezin taiteilema kansi nyt kuitenkin on näpsäkkä ja Akun turhautunut ilme hyvin tilanteeseen sopiva yhdistelmä ärsytystä ja absurdin kohtalon tyyntä hyväksymistä. Tämä on juuri alistuneen tunnelman ansiosta hauskempi kuva kuin sellainen, jossa Aku olisi pantu kauhuissaan ällistelemään tien avaruudenviitan ilmoittamaa etäisyyttä.

Johtosarjana on Lars Jensenin käsikirjoittama ja Feriolin piirtämä Iines-tarina Kuka on Iines Ankka? Se käsittelee lähtökohdiltaan hyvinkin mielenkiintoisesti Iineksen identiteetti- ja rooliongelmia ankkasarjakuvan maailmassa. Tarina alkaa Iineksen päiväkirjamerkintänä. Hän ajautuu identiteetti- ja itsetuntokriisiin, kun kerätessään rahaa hyväntekeväisyyteen kuulee kahden leidin vaihtavan muutaman sanan. Tarkemmin ottaen seuraavat sanat:

"Älä huomioi tuota rahanruinaajaa, Yrsa. Hänen sulhonsa on se moukkamainen Aku Ankka, joka saapui pormestarin tanssiaisiin merimiesasussa."

Iinestä piinaa ajatus siitä, että ihmiset tuntuvat määrittelevän hänet vain jonkun tyttöystäväksi. Hän jopa kirjoittaa:

"En ole koskaan ollut muuta kuin Aku Ankan mielitietty."

Tässä itsekriittisessä arvostelmassa on kosolti totuutta. Iines on alkujaan luotu pelkästään Akun tyttöystäväksi, jotta nousussa olleelle ankkahahmolle saataisiin kirjoitettua lisää koomisia tilanteita. Ineksen varhaisversio nimeltään Donna näyttäytyi Meksikoon sijoittuvassa lyhytpiirretyssä Don Donald vuonna 1937, mutta sarjakuvamaailman omassa todellisuudessa häntä pidetään yleensä (silloin äärimmäisen, äärimmäisen harvoin, kun hän esiintyy) erillisenä hahmona ja Iineksen vanhana kilpailijana. Omalla nimellään ja virallisesti Iines Ankka esiteltiin vuonna 1940 animaatiossa Mr. Duck Steps Out, jonka on käsikirjoittanut itse Carl Barks, joka tuolloin työskenteli Disneyn animaatiopuolella. Iines ilmaantui nopeasti Bob Karpin ja Al Taliaferron Aku-sanomalehtisarjakuviin vakituiseksi hahmoksi ja siitä lähtien kuulunut Ankkalinnan vakituiseen henkilögalleriaan. Monasti on Aku hänet nolannut, ja lukemattomia kertoja ovat Aku ja Hannu hänestä taistelleet. Mutta itse hän ei ole ollut kovinkaan aktiivinen. 

Tämä huomio ei sinänsä ole kovin vallankumouksellinen - ei tarvitse olla vakaumuksellinen feministi huomatakseen, että Disneyn sarjakuvamaailmassa ei ole yllin kyllin aktiivisiin rooliin kirjoitettuja naispuolisia hahmoja. On kuitenkin Jenseniltä ansiokasta tuoda tämä huomio avoimesti esiin osana Iines-tarinan (harvinainen ilmiö sinänsä) juonta. Iineksen pohdinnat tässä johtosarjassa lähestyvät sarjakuvan sisäistä metatasoa, jossa päähenkilön huomiot pätevät niin hänen tuntemuksiinsä tässä nimenomaisessa seikkailussa kuin hänen hahmoonsa Disney-sarjakuvan kokonaisuudessakin.

Disney-sarjakuvassa - kuten monessa muussakin fiktiokertomuksia käyttävässä mediassa - miespuolinen hahmo esitetään normina, ja naiset tämän normin feminiinisinä muunnelmina tai poikkeamina. Syy voi olla siinä, että tietyt mediat on erityisesti suunnattu markkinointimielessä pojille ja jotkut tytöille. Syytä voi piillä siinäkin, että ehkä käsikirjoittajat ovat useammin miehiä eivätkä ole varmoja, osaisivatko kirjoittaa uskottavan naispuolisen hahmon (vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään mahdotonta: kannattaa kirjoittaa henkilöitä eikä niinkään sukupuolia, jos tavoitteena on olla toimiva ja vakuuttava).

Esimerkkejä maskuliinisesta normituksesta on Disneynkin sarjakuvissa vaikka kuinka. Periaate oli etenkin alkuaikoina hyvin yksinkertainen. Jos tarvitaan Mikille romanttinen intressi, mitä tehdään? Piirretään Mikille erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan sitä Minniksi. Entä jos Akulle tarvitaan vastaava? Piirretään Akulle erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan tulosta Iinekseksi.

Parasta myös tehdä rusetista vaaleanpunainen. Ettei jää kenellekään epäselväksi, että kyseessä on nainen. (Iineksen ensiesiintyminen animaatiossa Mr. Duck Steps Out, 1940)

Vaikka tämä uusien hahmojen tekeminen tiettyjen feminiinisten markkerien lisäämisellä olemassa oleviin miespuolisiin hahmoihin onkin hieman omituinen tapa toimia, ei sitä enää juuri harrasteta. Ongelmaksi muodostuukin se, miten usein näin luodut naishahmot jäävät ilman kunnolla kehitettyjä luonteenpiirteitä ja kertomuksellista aloitekykyä. Epäilläänkö arviotani epäreiluksi? No hyvä on, tehdään testi. Kootkaa porukka. Tehtävä on seuraava:

Kuvailkaa seuraavia hahmoja mainitsematta kuvauksessanne kertaakaan, miltä ne näyttävät ja mikä on niiden suhde muihin hahmoihin:

1. Hessu Hopo
2. Minni Hiiri

En usko, että naishahmojen marginaalisuus Disney-sarjakuvissa kielii mistään tietoisesta syrjinnästä. Henkilögalleria on vain muodostunut tiettynä aikana tiettyjen periaatteiden (joihin kuuluu taloudellisuus) mukaan. Mutta pidän kiistattomana sitä, että Disney-sarjakuvissa olisi tilaa ja tilausta myös luontevammin aktiivisille naispuolisille hahmoille. Tämä suuntaus on kaikeksi onneksi vahvistunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Kyse ei ole siitä, että pitäisi alkaa järjestelmällisesti Roope-sedän sijaan tarinoida Mummo Ankasta. On näet selvää, kumpi näistä hahmoista on lähtökohtaisesti mielenkiintoisempi. Mutta samalla on kannatettavaa panna käsikirjoituksiin hieman lisää ajatusta, jotta naispuolisista hahmoista saataisiin hieman enemmän... kokonaisen hahmon kaltaisia. Tämä pätee tietysti kaikkien tarinoiden kaikkiin hahmoihin, olivatpa nämä sitten sivu- tai pääroolissa. Kyseen ei tarvitse välttämättä olla edes feminismistä, vaan kunnianhimoisiin ja monipuolisiin käsikirjoituksiin pyrkimisestä.

Se siis asiasta yleisemmällä tasolla. Mitä tässä tarinassa sitten tehdään Iineksen aktivoimiseksi? Ehh... ei hirmuisesti. Ajatus ja pyrkimys on hyvä, mutta lopputulos ei aivan tee tavoitteille oikeutta. Jutun juoni on, että masentuneen Iineksen ystävät tulevat piristämään häntä.

Niin, muistatteko nämä Iineksen ystävät? En minäkään. Yleensä Iines hengailee Klaara Kotkon ja Helunan kanssa. Tämä trio sen sijaan koostuu vaaleasta suippokorvaisesta haltiarodun edustajasta(?), rotevasta naisihmisestä, joka tuo etäisesti mieleen Peukaloisten partiojohtajat, ja vesilinnusta, joka näyttää kampausta vaihtaneelta Riitta Hanhelta. 

Ymmärrän, että tällainen tarina tarvitsi tavallisesta poikkeavan ystäväkokoelman. Heluna ja varsinkin Klaara ovat vielä stereotyyppisempiä tapauksia kuin Iines, ja suoraan sanoen luonteeltaan turhan... tyhjäpäisiä mihinkään palkitsevampaan, dynaamiseen seikkailuun. Mutta näiden uusien "vanhojen" ystävien kohdalla on toinen ongelma: heidän luonteistaan tiedämme lukijoina vielä vähemmän. He ovat selvästi avuliaita ja rempseitä, mutta ei heidän välillään juuri eroja ole. Tarkoituksena on tietysti varmaankin osoittaa, että Iineksellä on Akusta erillinenkin elämä, omia ja aivan omaehtoisia ihmissuhteita. Se käy kyllä selväksi, mutta ystävysten välisiä suhteita ei valoteta yhtään enempää. Se tekee kertomuksesta heti laimeamman.

Joka tapauksessa ystävykset päättävät viedä Iineksen ostoskeskukseen kahville, koska... no, ostoskeskus, naiset, tajuatteko? Feminismi RULES! 
Kvartetti lähtee liikkeelle talvisen Ankkalinnan lumisille kaduille futuristisella ilmatyynyaluksella, ja lukijoille tarjotaan hieman interaktiota, jossa Iines on kärkäs vastaamaan eteen sattuviin vaikeuksiin. Se ei ole yhtään hassumpaa, mutta keskustassa tarina muuntuu melko väkisin väännetyksi rikosjutuksi. Iines esitetään neuvokkaana, mutta tarina ei muuten tee itse ilmoitetun probleeman käsittelyn suhteen juuri mitään mieleenpainuvaa. Se nojaa liiaksi sokeaan sattumaan paljastaakseen paljoakaan Iineksen luonteesta. Lopussa tosin nähdään varsin mukava kohtaus Akun ja Iineksen suhteesta.

Odotin tarinalta ehkä liikoja, kun se otti esiin Iineksen hahmon ongelmallisuuden. Mitään suurta ei ratkottu ja juoni karkasi erittäin kaukaa haettuun suuntaan. Feriolin piirrosjälki on kuitenkin todella hyvää.

Vaikka johtosarja antaakin minulle ehdottomasti eniten ajattelemisen aihetta, kaikkein parhaiten minua tämän AA:n kertomuksista miellyttää Gorm Transgaardin ja Maximinon ankanpoikaseikkailu Koiravoimaa, jossa pojat perustavat Pulivarin, vanhan nojatuolin ja suksiparin avulla omintakeisen taksiyrityksen talviseen Ankkalinnaan. Kuusisivuinen tarina on näppärä, viihdyttävä ja notkeasti piirretty. Lisäksi ilmeikästä Pulivaria on hauska nähdä.

Tupu, Hupu ja Lupu ovat mukana myös Gail Renardin, Peter Snejbjergin ja Andrea Ferrarisin Alaskaan sijoittuvassa seikkailussa Roope-setä iskee jälleen. Tarina on melko laimea ja ennalta-arvattava, vaikka se tekeekin parissa kohdassa muutaman kivan sukelluksen Roopen menneisyyteen. Ei siitä mihinkään pääse, että tämä kertomus on erittäin nopeasti unohtuva keskinkertaisuus. Ferrarisin piirrosjälki on Aku Ankan sivuilla johdonmukaisesti parempaa kuin taskareissa, missä hänen tuotantoaan on useammin näkynyt. En tiedä, muuttaako taiteilija tietoisesti tyyliään tanskalaisille työskennellessään vai onko kaiken takana eri tussaaja tms.

Lehdessä on myös Daan Jippesin kelpo yksisivuinen vitsisarja, yksi visuaalinen Pepi-puujalkastrippi ja erittäin mitätön kuusisivuinen Mikki-tarina Temppu jos toinenkin (Venni Veislinger & Maya Åstrup - Angel), jossa Mikki ottaa suojiinsa tuntemattoman ja temppuilutaitoisen spanielin (kai, koirarodut eivät ole ihan hanskassa minulla) ja yrittää etsiä sen oikean omistajan. Silmiinpistävää tässä alavireisessä täytetarinassa on hämmästyttävä vitsien puute, mikä tekee lukukokemuksesta pitkästyttävän.

Näillä eväillä ei numeron kokonaisarviota voi juuri keskinkertaista korkeammalle tökkiä. Mutta olipa joukossa sentään paljon ajatuksia herättävä sarjakuvakertomus, jos ei ehkä itsessään kaikkein onnistunein. Ansio silti sekin. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä. 

Aku Ankka 3/2013

Aku Ankka -lehti on taas toimitettu koteihin arkea sulostuttamaan, joten plarataanpa lyhyesti läpi numero 3/2013. Spoilerit yritän pitää minimissä.

Vuodenaikaan sopiva lennokkaan mäkihyppyteemainen kansi on pohjoismais-espanjalaista yhteistyötä: tekijöiksi on merkitty Arild Midthun ja Paco Rodriguez. Kannen erikoisuutena on kiintoisan tarkastelukulman lisäksi se, että yleisö liehuttaa aivan oikeita valtiolippuja kuin Keski-Euroopan mäkiviikoilla konsanaan. Edustettuina ovat kaikki Pohjoismaat ja Saksa, mikä vastannee tämän kansikuvan kansainvälistä levitysaluetta, otaksun. Vauhdikas ja perspektiivin puolesta mielenkiintoinen kansi.

Alastuloalueelle on sudittu teksti, jossa mainostetaan Mikin uudistuvan. Tässä numerossa julkaistaan tiettävästi ensi kertaa oman Kari Korhosemme käsikirjoittama Mikki-sarja. Onko se mistään kotoisin? Lausun kohta näkemykseni. 
  
Johtosarjana nähdään kymmensivuinen Aku-hupailu, näppärästi otsikoitu Nietosten nujertaja. Käsikirjoituksen on laatinut Paul Halas, ja piirroksista vastaa César Ferioli. Ferlioli on mielestäni parhaimmillaan Mikki ja Hessu -kertomuksissa, mutta myös hänen ankkojaan katselee ilokseen. Lisäksi Ferioli varustaa myös nimettömät sivuhahmonsa persoonallisilla piirteillä ja näkee vaivaa myös taustan yksityiskohtien kanssa. Esimerkkeinä tästä kertomuksesta mainittakoon vihreällä kaulaliinalla kurkkunsa suojannut haukka ja säväyttävä jokinäkymä.

Itse tarina ei ole kaikkein vahvimpia luomuksia tuotteliaalta Halasilta. Kyseessä on episodimainen kertomus Akun epätoivoisesta matkasta työpaikalleen margariinitehtaaseen halki talvimyrskyn tukkiman ja lamauttaman Ankkalinnan. Ajoissa pitäisi ehtiä kellokorttia leimaamaan, sillä pelissä on vuoden työntekijän titteli. Tämä pohjustus tuntuu ehkä hieman väkinäiseltä, mutta se suo sankarillemme hyväksyttävän motivaation. Akun luonteen parhaisiin puoliin kuuluva periksiantamattomuus tulee kertomuksessa hyvin ilmi.

Vaikka kertomus eteneekin episodeissa, ovat monet niistä melko kekseliäitä, eikä lukija osaa arvata ennalta jokaista suuntaa, johon tämä talvinen vaellus lähtee etenemään. Lopetuskaan ei ole erityisen vahva, mutta on virkistävää nähdä Akun työyhteisöä joskus hieman tavanomaisesta poikkeavaankiin tyyliin kuvattuna.

Suomalaisena on pakko hämmästellä Ankkalinnan heikkoutta normaalien talvi-ilmiöiden edessä. Hiukan pyryttää ja elohopea laskee pakkaselle, ja heti käy näin:

Pakkanen ja lumi romahduttavat liikennöidyn sillan? Onko tämä Ankkalinna vai Turku?

Kari Korhosen käsikirjoittama ja Joaquinin taiteilema Kovaa peliä Kakskoirassa on tarina, jota kannessa mainostetaan Mikin uudistajana. Mikin uudistumisen tai uudistamisen kanssa tarinalla ei tosin ole mitään tekemistä. Kyseessä on perinnetietoinen ja näppärästi kirjoitettu Mikki ja Hessu -mysteeri, jossa parivaljakko päätyy kalaretkellä ollessaan moottoririkon vuoksi Kakskoiran kuntaan - jossa ei asu jalkaväenkenraali Aatu Eräruutu, jos sitä joku arvuutteli. Itse asiassa Kakskoira on vanha pieni kaivospitäjä, jonka tiiviissä kyläyhteisössä jokin tuntuu olevan hitchcockilaisella tavalla vinksallaan.

Tarina on Mikki-kertomusten joukossa - ja tämä hahmohan ei minua liiemmin kiehdo - hyvää tasoa. Uudistuksena sitä ei juuri voi pitää, vaan pikemminkin ehkä jonkinlaisena paluuna eräisiin 1980-luvun Mikki-seikkailuihin. Korhonen on joka tapauksessa osoittanut kykenevänsä punomaan hyvän Mikki-tarinankin. Itse toivon hänen keskittyvän vastaisuudessakin ankkoihin, sillä mielestäni ankkahahmojen persoonallisuuksista saa paljon enemmän irti, ja ankkakäsikirjoittajien joukossa Korhonen on tämän hetken parhaimmistoa.

Muista lehden uusista tarinoista maininnan ansaitsevat hyvin lyhyet vitsisarjat. Niitä on kaikkiaan neljä, ja ne ovat kaikki varsin hyviä, mikä ei ole tämän ontumiseen taipuvaisen lajityypin kohdalla aivan tavallista. Jopa väkinäisyyteen taipuvainen kolmen ruudun strippi saavuttaa tiettyä visuaalista tehoa, ja Hessu sopii tällaisiin irtovitseihin vakiohahmoista ehkä parhaiten. Mummo Ankka nähdään peräti kahdessa lyhyessä vitsisarjassa. Niistä ensimmäinen on yksisivuinen viime vuonna edesmenneen työn jättiläisen Vicarin piirtämä talvinen pienoistarina, joka Jørgen Jensenin käsikirjoittamana välittää hyvin Mummon kangistumattoman neuvokkuuden. 

Toinen Mummo-vitsisarja on Janet Gilbertin käsikirjoittama niinikään talvisissa teemoissa värjöttelevä Keväthaaveita. Tarinana se ei ole kummoinen, mutta Carlos Motan lyömättömät piirrokset tarjoavat koko lehden hulvattomimmat ruudut. Nämä ylistyksen arvoiset hillittömyydet ohessa esimerkkinä hulvattomasta ilmeikkyydestä ja ironisen absurdista haavekuvastosta:

Mahtavaa.

Maininnan arvoinen on myös Mark ja Laura Shaw'n kirjoittama ja Wanda Gattinon piirtämä yksisivuinen Koiran osa, jossa ensinnäkin nähdään AA:n sivuilla pitkästä aikaa Pulivari, tuo koira, joka ilmestyy Akun huusholliin vakiohahmona vain, kun käsikirjoitus sitä erikseen tarvitsee. Mutta ennen kaikkea kertomus on kommentti siitä, miten Internet on muuttanut ja muuttaa viihde- ja ajanvietekulttuuriamme, siitä, millaisia uusia ilmiöitä ja ajanvieton tapoja se on tuonut keskuuteemme. En usko, että kovin moni olisi osannut ennakolta ennustaa, että huomattava osa verkon tietoliikenteestä tulee keskittymään hupsujen kissojen söpöihin edesottamuksiin. Itse kertomus ei kuitenkaan ole pelkästään söpö, vaan itse asiassa armoton ja jopa synkkä tiivistelmä Internet-kuuluisuudesta. Ehdottomasti lukemisen arvoiset kahdeksan ruutua.

LOL

Klassikkostatuksen saavuttaneena sarjana lehdessä julkaistaan kertomus 52 vuoden takaa, vuoden 1961 ensimmäisestä Aku Ankasta. Tony Strobl on piirtänyt (ja mahdollisesti myös kirjoittanut) kertomuksen Epätasainen taistelu Tupun, Hupun ja Lupun yrityksistä murtaa Hannun ärsyttävä onni vippaskonstein. Tarina on sinänsä ihan kelvollinen, mutta ehdottomasti mielenkiintoisinta siinä on tapa, jolla Hannu vaikuttaa tarinan kunnollisimmalta ja mallikelpoisimmalta kansalaiselta, joka ei ainoastaan hyödy tuuristaan itse, vaan myös onnistuu auttamaan muita. Ankanpojat taas saadaan näyttämään lopulta melko hirveiltä vahingonilon himossaan. Vai mitä mieltä pitäisi olla tästä:

Aseellinen ryöstö: naurun asia.

Älkää toki yrittäkö rientää hakemaan apua esimerkiksi ilmoittamalla poliisille. Sen sijaan naurakaa vahingoniloisesti, kun kaksi korstoa uhkailee tuliaseella sukulaistanne. Stroblin piirrosjälkeä leimaa luotettava ammattimaisuus, jossa ei ole kovin paljon lennokkuutta lukuun ottamatta muutamia todella hienoja Hannulle suotuja poseerausasentoja. Varsinkin Hannun keilausasento on mainio.

Vuoden kolmas Aku Ankka on jälleen kauttaaltaan laadukasta luettavaa, joskin on todettava, että Mummon hulluttelua lukuun ottamatta tämänkertaisessa lehdessä ei ole mitään erityisen hyvin mieleen jäävää. Suomennokset ovat totuttuun tapaan huipputyötä, värikästä ja elävää ilman turhanpäiväistä tarinan pysäyttävää briljeerausta. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.