Aku Ankka 2/2013

Aku Ankka 2/2013 kolahti postiluukusta, joten pitäähän sekin nyt käydä läpi. Lisäksi teen lyhyen kokonaisarvion edellisessä numerossa alkaneesta jatkokertomuksesta Pohjoisen posteljooni.

Spiraalimainen kansikuva viestii, että johtosarjana on jälleen kerran Sudenpentu-/Tupu, Hupu ja Lupu -aikamatkustusseikkailu Pellen kätevästi kehittämän Tiima-Täppärin matkassa. Nämä Arild Midthunin piirtämät seikkailut ovat olleet yksinkertaisesti parhaita uusia seikkailusarjoja Aku Ankan sivuilla Don Rosan eläköitymisen jälkeen. Midthunin pikkutarkka ja ilmeikäs piirrostyyli on upeaa katseltavaa, ja ennen kaikkea käsikirjoitukset on tehty viimeisen päälle huolella ja sangen tarkasti historiallisiin faktoihin perustuen. Nämä ovat kestäviä kertomuksia, joissa on todellista ikimuistoisen seikkailun tuntua.

Aarrejahdissa (käsikirjoitus Tormod Løkling, piirrokset Arild Midthun) lähettää sankarimme Fundynlahdelle Grand Mananin saaren vesille Nova Scotian ja New Brunswickin väliselle merialueelle skottilaisen merirosvokapteeni Kiddin aarteen jäljille vuoteen 1699. Kuten tavallista, lokaatioon liittyvä geografia ja historia on tarinassa kohdallaan. Yllätyksekseen ankanpojat huomaavat, että myös Milla Magian sisilialainen esiäiti, kaapparikuningatar Amalia Magia (ja tämän purseri, joka ei missään nimessä ole elefantti), yrittää jäljittää Kiddin lymypaikkaa. Se on huikaisevan hauskaa, jännittävää ja aidosti yllätyksellistä. Kun on lukenut tuhansia sivuja ankkasarjakuvaa parinkymmenen vuoden ajan, oppii aavistamaan ennalta erinäiset kerronnalliset kikat pienten merkkien perusteella. Osoittaa käsikirjoittajalta erityistä taitoa, että tarinan yllättävät huipennukset ovat oikeasti yllättäviä.

Piirrosjälki on juuri niin hienoa kuin olen oppinut Midthunilta - eräs korkeimmalle arvostamistani nykyisistä ankkataiteilijoista - odottamaankin. Hänen piirtämissään sarjoissa kaikki taustan sivuhahmotkin on varustettu persoonallisilla, yksilöllisillä piirteillä niiden keskenään vaihdettavien tyhjäkasvojen asemesta, joita parhaissakin ankkasarjoissa on taustoja kansoittamassa. Hahmot eivät pistä silmään, mutta rikastavat lukukokemusta ja lisäävät osaltaan sarjan visuaalista uudelleenlukuarvoa. Lisäksi maisemat, laivarakenteet ja ennen kaikkea Fundynlahden fauna on kuvattu todella kauniisti ja uskottavasti.

Sudenpentujohtajan kommentit tarinan lopussa antavat ymmärtää, että tämä on sarjan päätösseikkailu. Minulle olisi kelvannut vielä enempikin, mutta joka tapauksessa lukijat voivat olla iloisia siitä, että ankkaseikkailuja tehdään näin käsinkosketeltavalla ja palkitsevalla vaivannäöllä. Tarinasarja on ollut kovatasoisinta uutta ankkasarjakuvaa pitkään aikaan. Toivottavasti käsikirjoittajat ja piirtäjä säilyttävät mukaansatempaavan kunnianhimonsa. Loistava tarina.

Suurenmoisen merirosvoseikkailun jälkeen vuorossa on seitsensivuinen hupailu TV-viihteen maailmasta, Ruud Straatmanin kirjoittama ja Carmen Pérezin piirtämä Visapäät.

Aah, muistan vielä ne ajat, jolloin televisiotarjonta oli väärällään typeriä visailuohjelmia. Antaisin paljon päästäkseni takaisin niihin onnellisiin päiviin, jolloin tosi-TV:n kurimus ei vielä ollut kaapannut kulttuuriamme kuolonsyleilyynsä. 
Toisin sanoen sarjan aihe ei (valitettavasti, näin retrospektiivisesti arvioiden) ole kovin uusi saati ajankohtainen. Carl Barks teki jo 1950-luvulla definitiiviset visailuparodiansa, joiden esimerkkiin ankkataiteilijat ovat sittemmin palanneet yhä uudelleen. Tämä ei tietenkään automaattisesti tee uusista aihepiiriä käsittelevistä sarjoista automaattisesti kuluneita, ja ilokseni voin todeta, että Straatman löytää varsin näppärän jipon, jonka ympärille tarinansa punoo. Näitä jippoja on tosin vain yksi, mutta seitsemässä sivussa vitsi ei ehdi vielä väljähtyä, mikä siis kertoo hyvästä ajoituksesta.

Tarina on siis viihdyttävä ja julkaisemisen arvoinen juonensa puolesta. Pérezin piirrosjälki on pikemminkin riittävää kuin säväyttävää. Se on selkeää ja välittää sen, mitä välittää pitää tekemättä juuri itään ylimääräistä. Joukossa on muutamia anatomisia omituisuuksia.

Miksi emme ole ennen nähneet Lupun pään epämuodostumaa?

Ja kun kerran tällaisia on hauska huomioida, niin onhan mainittava, että visailuohjelman tuottajaksi on näemmä pestattu Ankkalinnan Juha Föhr:

Kyseessä on nokkelahko yhden idean vitsisarja, joka kantaa kestonsa ajan. Kelpo hupia, jonka pariin tuskin tulee hirmuisesti palattua.

Kuten edellisessä akkariartikkelissani mainitsin, pidän oikeudenmukaisena muodostaa kokonaisarvioita jatkosarjoista vasta, kun olen lukenut ne kokonaisuudessaan. Numeroissa 1-2/2013 julkaistu Daan Jippesin piirtämä, taiteilijan ja Pascal Oostin yhdessä käsikirjoittama Pohjoisen posteljooni on edennyt päätepisteeseensä, joten kirjoitan siitäkin muutaman sanan.

Sarja alkoi Akun ja Roopen välisestä arvovaltaristiriidasta. Aku kyllästyi siihen, että Roopen monopoliotteella hallitsema postilaitos pakotti hänet posteljoonina mainosmannekiiniksi. Tämä ei Akun mielestä sopinut postinkantajan arvokkuudelle. Kiintoisa ja hieman kaukaa haettu ristiriita, mutta olkoon. Roistomaiseksi kuvattu Roope (hahmo tuntuu olevan Jippesin taiteilemissa tarinoissa usein hyvin roistomaisissa rooleissa, mistä en erityisemmin pidä) julisti omistavansa kaikki maailman postilaitokset napapiiriltä toiselle, kirjaimellisesti. Se kuulostaa sangen uskomattomalta ottaen huomioon, että useimmissa maissa posti on valtiollinen laitos, jonka ei tarvitse kilpailla yksityisillä markkinoilla. Lisäksi tällainen globaali monopoli palvelualalla vaikuttaa mahdottomalta saavuttaa niin käytännöllisistä kuin kilpailulainsäädännöllisistäkin syistä.

Aku ottaa loparit ja suuntaa postihommiin (ilmeisesti avoimia työpaikkoja ei ole millään muulla alalla) pohjoisen napapiirin pohjoispuolelle Grönlantiin. Ja jostain syystä Roope päättää uhrata runsaasti aikaa ja voimavaroja tämän yhden ainoan postitoimiston hävittämiseen. Hahmojen motivaatioissa ei ole järjen hiventä, ja se ei yleensä ole merkki hyvästä käsikirjoituksesta.

Aku ottaa Tupun, Hupun ja Lupun mukaansa. Sivujuonessa, jota on kuljetettu mukana aloitusruudusta alkaen, pojat tarkkailevat sudenpentujen ominaisuudessa merkkejä ilmanstonmuutoksen ilmenemisestä ja vaikutuksista ja katsovat, että sama onnistuu vielä mielenkiintoisemmin arktisissa ilmasto-oloissa.

Tarinan kakkososan alussa Aku ja pojat saapuvat Sisisimutin postikonttoriin. Grönlannin länsirannikolla juuri napapiirin pohjoispuolella on Sisimiut-niminen kaupunki (tansk. Holsteinsborg), jota sarjakuvan fiktionalisoitu lokaatio ilmeisesti jäljittelee. Aku ottaa hommat haltuun omintakeisella logiikalla:

Olen melko varma, että napa-alueilla työaika toimii samalla tavalla kuin muuallakin. Akulla on jokin perustavanlaatuinen ymmärtämämisongelma maapallon kallistuman, kalenterin ja työehtojen keskinäisten suhteiden kanssa. Kaksi jälkimmäistä ovat sopimusasioita.

Roope toimii yhä naurettavan nilkkimäisesti ja alkaa spämmätä napapiirin pohjoispuolista Grönlantia kaikkien yritystensä painavimmalla mainospostilla romuttaakseen tämän yksittäisen, mitättömän pienen postilaitoksen. Menisi hoitoon.

Pojat tutustuvat paikalliseen inuiittisudenpentuun nimeltään Inuk. He pitävät hauskaa ja tekevät mittauksia ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Tämä sivujuonne tarinassa on hieman hämmentävä. Vaikka siinä esiteltyä tietoa hyödynnetäänkin yllättävällä ja hauskalla tavalla kertomuksen huipennuksessa, on ilmastonmuutoksen käsittelyssä jotakin erikoista. Olen tosin tyytyväinen siihen, että sarjakuva ei missään vaiheessa sorru ikävystyttämään saarnaamiseen. (Olen oppinut odottamaan pahaa kaikilta Jippesin piirtämiltä tarinoilta, joissa ovat mukana sekä sudenpennut että Roope-setä. Näissä sarjoissa - joista osa on itsensä Carl Barksin käsikirjoittamia - Roope on liki aina psykoottinen, saatanallisen ahne pohatta, joka on suurin piirtein henkilökohtaisesti jyräämässä puskutraktorilla maailman viimeisen aarniometsän eikä edes tee lopussa parannusta. Moiset tarinat ovat viheliäisiä ja inhoan niitä syvästi.)
Kyse ei siis ole (onneksi) varsinaisesta valistussarjakuvasta. Pikemminkin ilmastonmuutos tulee esiin käynnissä olevana ilmiönä. Mutta silti näiden hyvin erilaisten elementtien yhteensovittaminen tuottaa tarinaan dissonanssia, jota taidetaan jopa tietoisesti parodisoida metatasolla:

Itse asiassa tämä on vain lievästi liioiteltu esitys valtioidenvälisistä ilmastokonferensseista.

Tarina ei ole huono. Siinä on paljon hyviä elementtejä - päällimmäisinä kekseliäs ja hyvin pohjustettu loppuratkaisu sekä Jippesin ilahduttava klassis-barksiaaninen piirrosjälki, jota on aina ilo katsella. Toisaalta Akun ja Roopen välinen konflikti tuntuu keinotekoisen pakotetulta ja Roopen käytös epäluontevan pikkumaiselta ja ajoittain liki mielisairaalta. Järjellisesti käsitettävän ja edes jonkinlaista suhteellisuudentajua ilmentävien motivaatioiden puuttuminen puolin ja toisin saa etenkin Roopen vaikuttamaan liian roistomaiselta ja kovalta. Epätasainen tarina, jossa on kuitenkin paljon hyvää, esimerkiksi se, että näemme Roopen trollfacen:

Tämä AA:n numero kuuluu ehdottomasti hyvään kategoriaan. Enemmistö piirroksista on nautinnollisen sykähdyttävää katseltavaa, ja johtosarjan ylistystä olen jo kylliksi laulanutkin. Ensi viikkoon siis vain. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.

Pepi: Kotona paras

Disneyn sarjakuvamaailma on runsaasti kansoitettu, ja mukaan mahtuu niin onnistuneempia ja käyttökelpoisempia kuin kehnompiakin hahmoja. Pepi ei missään nimessä kuulu suosikkihahmoihini.

Mitä sinulla on minua vastaan, mokoma alhaissyntyinen barbaari? Murskaan sinut kuin nubialaiset! Langetan kirouksen yllesi!

Suokaa anteeksi, Teidän Majesteettinne. En suinkaan tarkoittanut Teitä, vaan erästä tuhansia vuosia Teidän jälkeenne kehitettyä animaatio- ja sarjakuvahahmoa... eräänlaista maallista hieroglyfitaidetta... sitä on hieman vaikeata selittää. Tällä sepitteellisellä koirahahmolla vain sattuu olemaan sama nimi kuin Teidän Majesteetillanne, Ylä- ja Ala-Egyptin herralla.

Mitä? Kuka kapinen hykso on nimennyt rakkinsa minun mukaani? Häpäisijä saa tuntea luissaan Sekhmetin vihan!

Älkää minua katsoko, Teidän Kuutosdynastisuutenne! Ajatus ei ollut minun. Jos minä olisin saanut valita, ei mokomaa häpäisyä olisi kuunaan painotuotteessa nähtykään. Joku suomentaja jossakin on vain päätynyt moiseen ratkaisuun ties mistä syystä.

Suomentaja? Siispä koko Suomi on tunteva kiroukseni mahdin! Tuonpuoleisesta tulen minä Suomen tuhoamaan! Tämä ei jää tähän!

Khrm... aivan. Lukijoille on varmaankin jo selvää, että mainitsemani Pepi ei suinkaan viittaa 2300-luvulla eaa. hallinneeseen faaraoon (saati niihin kahteen myöhempään), vaan ärsyttävään sarjakuvahahmoon, joka on päätynyt Aku Ankan sivuja latistamaan esiinnyttyään lyhyesti vuoden 1955 Disney-animaation Kaunotar ja Kulkuri loppupuolella. On mysteeri, miten tämä 1900-luvun alkuun sijoittuvan verkkaisen rakkaustarinan sivuhahmo on päätynyt ankkojen ja hiirien rinnalle seikkailemaan - tai pikemminkin ei-seikkailemaan.

Liki joka ainoa Pepi-tarina on tyystin samanlainen kuin ne kaikki muutkin: Pepi, utelias koiranpentu, harhailee kotipihan ulkopuolelle, joutuu hankaluuksiin ja palaa kotiin, missä toteaa olevan mukavan turvallista ja ennalta-arvattavaa. En väitä, etteikö Disney-sarjakuvissa toistettaisi runsaasti hyvin samanlaisia juonia. Roope-sedän aarteenmetsästyksissä on yleensä sama rakenne, ja vielä kaavamaisempia ovat Akun ällistyttävän ja katastrofiin hybriksen kautta päätyvän hetkellisen taituruuden ympärille rakennetut hupailut. Mutta niissä sentään on panoksia. Vaakakupissa on huippuliikemiehen arvovalta sekä asema tai yksinhuoltajan toimeentulo. Niissä on jännitystä, koska tapahtumat ovat merkityksellisiä ja hahmot mielenkiintoisia. Pepi-tarinoissa taas kyseessä on pelkkä keskenkasvuisen kirppukasan haahuilu kotikulmien lähistöllä. Uteliaisuuden lisäksi Pepillä on melko vähän luonteenpiirteitä, ellei mukaan lasketa toisinaan ilmenevää ylimielisyyttä ja misogyniaa, jotka eivät varsinaisesti lisää piskin viehätystä.

Havainnollistan nyt muutamia Pepiin ja Pepi-"seikkailuihin" sisältyviä ongelmia käymällä läpi Aku Ankassa 16/2011 julkaistun kertomuksen "Kotona paras". Sen on käsikirjoittanut Ruud Straatman ja piirtänyt Daniel Pérez. On syytä huomauttaa, että tämä on Pepi-sarjojen luokassa aika hyvä suoritus, vaikka jo otsikko takaa, että kyseessä on tuttuakin tutumpi ja yllätyksettömämpi tarinankorvike siitä, miten Pepi livahtaa kodin ulkopuolelle, kohtaa vaaroja ja palaa kotiin opittuaan sen Suuren Totuuden, että siellä on hyvä olla.

Aloitusruudussa Pepillä on riitaa luonteettomien sisartensa kanssa. Nämä kolme selvästi veljensä kanssa eri rotua olevaa siskoa esiintyvät toisinaan Pepin "seikkailuissa". En tiedä, onko niillä nimiä. Ainakaan en kykene muistamaan sellaisia. Ei varsinaisesti ihme ottaen huomioon, että siskojen tehtävä on vain tarjota stereotyyppinen kiltin tytön vastakohta raisulle ja uteliaalle Pepille. Tätä olisi mielenkiintoista tarkastella sukupuolentutkimuksellisesta näkökulmasta, mutta pitäydytään nyt vielä itse "seikkailun" kehkeytymisessä. Siskot puhuvat jatkaen toistensa lauseita aivan kuin niillä olisi jaettu tietoisuus Tupun, Hupun ja Lupun (toisinaan) tapaan. Ainakin vastakohta tuli selville: nämä nartut (Mitä? Ne ovat narttuja!) ovat kunnollisia, tylsiä ja joka asiasta samaa mieltä. Pepi on siis tässä katraassa ulkopuolinen ja itsetuhoinen toisinajattelija.

Koska tytöt on ällöjä pelkureita ja kotipiha niiden hallussa, vetää avoin portti Pepiä puoleensa. Tässä vaiheessa olisi hyvä muistuttaa hieman omistajan vastuusta. Niksivinkki: jos jätät koiranpentuja valvomatta pihallesi, kannattaa sulkea portti! Vähentää hävikkiä jopa 100 %.

Pérez suoriutuu kuvakerronnasta hyvin, se on myönnettävä. Ilmeet ja varsinkin ympäristön kuvaus toimivat mukavasti. Vasemmanpuoleisessa ruudussa savinen tie on hyvä yksityiskohta. Pepin hieman pelokas ilme yhdistettynä puhekuplaan välittää tavoitellun epävarman uteliaisuuden tunnelman mainiosti.

Ja sitten... siamilaiskissat. Disney halusi siis erikseen muistuttaa, että hei, teimmepä nämä hassua muka-itämaista korostusta maukuvat viekkaat vinosilmäiset aasialaisstereotyypit ja olemme siitä pahuksen ylpeitä! On myönnettävä, että tässä tarinassa kissat esiintyvät vain kolmessa ruudussa pelkkinä härnäävinä katteina vailla jälkeäkään siitä ikävästä r-sanasta. Mutta jos on aikuisiällä nähnyt Kaunottaren ja Kulkurin, ei voine jäädä epäselvyyttä siitä, että nämä kissat ovat nätisti sanoen oman aikakautensa tuotteita. Itse asiassa kyseessä saattavat olla pahimmat esimerkit Disneyn... sanokaamme ei-niin-kaukonäköisestä kulttuurisen hienotunteisuuden vajauksesta.

Kunnioittavan rämpimät telveiset nerjäkymmentäruvurta, rukija-san!

Tarkoitin pitkien koko perheen animaatioelokuvien joukossa, en joissain sota-ajan propagandalyhäreissä.

Yo, me ei voida äänestää, koska me ollaan mus- siis variksia!

No nuo nyt eivät edes ole hirveän pahoja, jos vain pääsee sen Jim Crow -jutun yli...

How. Minä Kirppuinen Biisoni. Alkoholisti ja kasinoyrittäjä. Suuri Manitou, ugh ugh!

HYVÄ ON HYVÄ ON HYVÄ ON LOPETTAKAA JO! Si ja Am eivät ole pahin esimerkki Disneyn r-ärräisyydestä. Palataan Pepiin, tämän jälkeen sekin tuntuu auvoisalta. 

Pepi tietysti vetää pultit irvikissojen elkeistä ja syöksyy perään. Hauvan kommentti on kieltämättä huvittava ja aiheuttaa kevyen hymähdyksen: "Tämä ei käy laatuun! Koirallakin on kunniansa." Tämä valottaa melko hyvin Pepin luonnetta ja on käsikirjoittajalta ja/tai suomentajalta nokkelasti kynäilty. Tämä koiranpentuhan on muiden rakastettavien ominaisuuksiensa lisäksi myös koppava, huonolla itsetunnolla raskautettu ja aggressiivinen. Kissat kuitenkin eksyttävät Pepin nopeasti naureskellen tälle puskista. Ja sitten tapahtuu jotain traagista:

Vaivaiset puoli metriä, ja olisimme päässeet iäksi Pepistä. Se oli niin lähellä! 
On silti yhä kehuttava tarinan visuaalista ilmettä. Monet sarjakuvien Pepi-"seikkailut" on sijoitettu epämääräiseen nykyaikaan, mutta tämä tarina selvästikin ajoittuu Kaunottaren ja Kulkurin aikakauteen jonnekin 1910-luvulle, kuten ajoneuvo paljastaa. Alkuperäismateriaalille uskollinen ajoitus tekee kertomuksesta marginaalisesti mielenkiintoisemman, ja Pepi-tarinat tarvitsevat kaiken mahdollisen avun.

Tämän hedelmättömän läheltä piti -tilanteen jälkeen Pepi ilmestyy puistoon (jep, autoruutua seuraa välittömästi kuva Pepistä vain huolettomasti tallustelemassa puistokäytävällä), jonne on aiemmin päässyt vain hihnassa. Hyvin nopeasti käy selväksi, että alkaen auton kohtaamisesta on tämä ns. seikkailu pelkkä kumulatiivinen typerien vaikeuksien takaa-ajokavalkadi, jonka kuluessa Pepi aiheuttaa yhä lisääntyvää kaaosta ja joutuu pakenemaan yhä useampaa kiukkuista ihmistä.

Yhdyn polvihousupojan arvostelmaan. 
Tulin muuten samalla huomanneeksi, miten outoa on nähdä Aku Ankan sivuilla ihmisnenällä varustettuja hahmoja. Yleensä sellaisia ei juuri Matami Mimmin ja hyvin harvoin näyttäytyvän Hekla-velhon lisäksi kohtaa. Tässä seikkailussa se toki on perusteltua, kun mitättömät tapahtumat sattuvat elokuvan esittelemässä maailmassa, joka on erillinen muusta sarjakuvauniversumista.

Jep, vastustamattomia sinun susimaisille tappajan vaistoillesi, koira. Siksi lintujen pesimäaikana ei saaristossa saa pitää koiria irrallaan. Ne näet tappavat lintuperheitä. Raatelevat poikaset hajalle. Kyhmyjoutsenemo on aivan oikeassa suhtautuessaan tunkeilevaan ja verenhimoiseen piskiin vihamielisesti. Ornitologiset yksityiskohdat ovat sikäli korrektit, että kyhmyjoutsen tosiaan sähisee uhkaavalle tuulelle äityessään.

Eivätkä Pepin koettelemukset siihen lopu. Josif Stalin saapuu rähjäämään ja heristelemään nyrkkiä mokomalle itsekkäälle porvarikoiralle. Mitenköhän hän on tähän puistoon päätynyt?

Toimin 1910-luvun alussa kesätöissä puistonvartijana. Kommunistikin tarvitsee rahaa.

Pepillä ei siis mene hyvin. Se on yritetty kertaalleen (harmillisen epäonnisesti) liiskata automobiililla, ajettu pois omaisuuden tuhoamisen vuoksi, hätyyttänyt rauhallisia vesilintuja ja saanut kannoilleen Neuvostoliiton diktaattorin, joka epäilemättä aikoo lähettää piskiparan jonnekin Uralin taake, jos sen vain kiinni saa. Lisäksi paetessaan Pepi onnistuu pilaamaan Aljaksandr Lukašenkan piknikin:

Koira pilasi herkkuhetkeni! Tästä hyvästä vangitutan opposition!

Nyt Pepi on kuitenkin oppinut läksynsä, mikä oli ilmeistäkin ilmeisempää jo ennen tarinan lukemisen aloittamista. Lopetusruutu vertautuu asetelmassaan aloitusruutuun sillä erotuksella, että ns. sankarimme on käynyt läpi sen saman avartavan kokemuksen kuin joka ainoa kerta tähänkin asti:

Oliko tässä kertomuksessa jotain pointtia? Ei ainakaan sellaista, jota ei olisi saatu tismalleen, täydellisesti samanlaisena suurin piirtein kaikissa muissakin onnettomuudekseen meitä piinaamaan lähetetyissä Pepi-sarjoissa. Olen valmis hyväksymään sen, että ehkä Pepi-tarinat on suunnattu Aku Ankan pienimmille lukijoille, mutta se ei tarkoita, etteikö niissä voisi olla oivallusta ja jotakin uutta. Tämä tarina erottuu joukosta edukseen visuaalisen ilmeensä ja Pepin luonteen valottamisensa ansiosta, mutta siitä huolimatta käsikirjoitus on vasemmalla kädellä sudittu kokoelma kuluneita ja ilmeisimpiä koirakommelluksia. Tällaisen keksaisee kolmessa minuutissa, kun assosioi vapaasti aiheesta koira irrallaan puistossa. Vaikka jotain tehtäisiinkin pienemmille lapsille, ei se tarkoita, etteikö asian eteen pitäisi nähdä vaivaa. Piirtäjä on sitä selvästi viitsinyt nähdä, mutta käsikirjoitus on tylsää ja yhdentekevää liukuhihnakamaa.

Pepi-sarjoja vaivaavan äärimmilleen viedyn, liki kopiokonemaisen mielikuvituksettoman toiston vuoksi pidän niitä pelkkinä halpoina täytesivuina, joihin turvaudutaan, jotta lehti saadaan täyteen. En valittaisi, vaikka Aku Ankassa ei enää ikinä julkaistaisi ainoatakaan Pepi-sarjaa. Itse asiassa suosittelisin moista ratkaisua, kun ei ole taso tuntunut parantuvan.
Pepi: Poissa paras.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.