Aku Ankka 6/2013

Viikon 6 Aku Ankka -lehti on varsin myönteinen lukukokemus. Maximinon taiteilema kansikin on näppärä, näyttävä, vuodenaikaan sopiva ja hauska parhaiden perinteiden mukaan.

Johtosarja on tällä kertaa hyvin myönteinen yllätys, sillä ensinäkemältä odotukset ovat kertomuksellisessa mielessä melko alhaalla. Pullotettu vartio on sudenpentuseikkailu ja lisäksi vielä Carl Barksin ja Daan Jippesin sudenpentuseikkailu. Se lupaa yleensä pahaa. Jep, haukuin vähän Barksia tässä. Hänen myöhäistuotantonsa sudenpentutarinoissa on aina jokseenkin epämiellyttävä sivumaku ja roistomaiseksi antagonistiksi on valittu Roope, jonka kuvaus näissä kertomuksissa poikkeaa huomattavasti Barksin vakiintuneesta esitystavasta. Sudenpentutarinoissa Barks jostain syystä maalaa Roopesta täysin epäsympaattisen, sairaalloisen ahneen ja parannuskyvyttömän mulkeron. Kukapa olisi uskonut, että juuri hahmon keksijä, kehittäjä ja muotoilija tekisi erät AA:n pahiten metsään menneistä Roope-kuvauksista, mutta niin asia mielestäni vain on.

Onneksi Pullotettu vartio ei kuulu tähän sarjaan, vaan on sujuva ja hahmojen vakiintuneita luonteita kunnioittava seikkailu. Roope ei edes esiinny koko kertomuksessa, mitä nyt hänen rahasäiliönsä näyttäytyy. Sudenpennut keräävät roskaa, etupäässä tyhjiä ja/tai rikkinäisiä pulloja, teiden varsilta ja päätyvät ottamaan yhteen oman taikauutepullonsa hukanneen Milla Magian kanssa. Milla vs. sudenpennut on mielenkiintoinen asetelma, ja se toimii melko hyvin, vaikka vastakkainasettelussa onkin pitkälti kyse sattumasta.

Pullot ovat seikkailun kantava teema, ja muutamat kuvaelmaa seuraamaan poikkeavat kertakäyttöiset sivuhahmot saavat asiasta väännettyä kelpo vitsiä, vaikka muutama melko väsähtänyt mainostemppu-heittokin joudutaan näkemään. Kokonaisuus on silti huvittava ja kiintoisa, ja Jippesin barksilaista piirrostyyliä olen jo aiemminkin kehunut. Olen tottunut näkemään luudalla lentävän Millan italialaisissa sarjoissa, mutta näky on yhä minulle hieman vieras, enkä oikein pidä siitä, että tässä seikkailussa Millalla on lentävä luuta, vaikka sen toimintaperiaatekin selitetään. Minusta Millan ei kuuluisi olla mikään perinteinen noita, vaan esoteerisia taikakeinoja käyttävä periaatteessa tavallinen ankka. Luudalla lentäminen ei sovi minusta hänen muutoin tyylikkääseen ja moderniin olemukseensa. Mutta tämä on pieni murhe, ja kertomus on joka tapauksessa erittäin hyvä. Ehdottomasti suosikkini Barks-Jippes-sudenpentusarjojen joukossa.

Talviteema on tässä AA:n numerossa läsnä. Frans Hasselaarin käsikirjoittama nelisivuinen Hessu-hupailu Kahdenlaisia kotkia käsittelee Hessun mäkihyppyambitioita. Kertomus on kohtalaisen hauska, mutta olen yllättynyt siitä, että sarja on merkitty Feriolin piirtämäksi. En olisi näet tunnistanut taiteilijan tyyliä tästä. Kyse lienee joko piirtäjän varhaisemmasta tuotannosta, tai sitten asialla on ollut eri tussaaja.

Talvista on meno myös Bob Karpin ja Al Taliaferron talviaiheisista Aku-sanomalehtistripeistä laaditussa seitsenosaisessa koosteessa. Piirrostyyli paljastaa, että mukana on strippejä useammalta vuosikymmeneltä. Useimmat näistä ovat näppäriä ja oivaltavia, ja on mukavaa nähdä niitä myös väreissä. Aineistoahan on julkaistu ilmestymisjärjestyksessä Aku Ankka päivästä päivään -albumeissa. Vitsit pyörivät talvisään aiheuttamien hankaluuksien ympärillä. Mukana on myös hypotermiahuumoria:

Nyt kotiin ja pian, sillä kylmä kangistaa nopeasti.

Sarah Kinneyn kirjoittama kolmisivuinen Aku-vitsisarja Tätiä vastassa on varsin ennalta-arvattava, mutta viihdyttävä, ja on hyvä, ettei sitä ole tarpeettomasti pitkitetty, kun lukija melko nopeasti arvaa, mistä on kyse. Akun selitys alussa on toteutettu ivallisen näppärästi. Santanachin piirrosjälki on selkeää ja kelvollista, mutta myös melko nopeasti unohtuvaa.

Roope-seikkailu Satelliitin suojassa päättää tämän numeron hyvin lupaavasti. Odotan innokkaasti jatkoa, mikä ei aina ole mielialani jatkosarjojen kohdalla. Gorm Transgaardin käsikirjoitus etenee mukavasti ja idea on hyvä. Nuñezin piirrostyyli on myös mieleeni. Hän on hyvä poseerauksissa ja liikkeen välittämisessä, mutta on todettava, että hänen ankkansa hikoilevat aivan suhteettomasti. Ei hikipisaroita tarvitse piirtää kuin niihin ruutuihin, joista on tarkoitus välittyä joko kuumuus, huoli ja/tai fyysinen rasitus.

Mainittakoon myös, että mukaan otettu yksittäin strippisarjakuva, Marga Querol Manzanon Markkinoiden edullisin, on vaihteeksi ihan hauska kaikessa Fingerpori-tyyppisessä puujalkaisuudessaan.

Ankkalinnan helmikuu alkaa siis ilahduttavan hyvällä numerolla, joka luo myönteisiä odotuksia myös ensi viikkoon.

Aku Ankka 5/2013

Aku Ankan "suuri neronumero" 5/2013 on saanut kanteen Arild Midthunin taiteileman, näyttävän Einstein-Akun.

Kansikuva on varsin epätyypillinen Aku Ankassa, sillä se sen huumori rakentuu kokonaan ja täydellisesti visuaaliselle viittaukselle oikeasti eläneeseen henkilöön. En muista kohdanneeni vastaavaa. Enkä moiti valintaa, sillä Albert Einstein oli kova jätkä. Pelle ja Taavi olisivat varmaankin olleet myös ihan kelpo vaihtoehtoja kansikuvaneroiksi, mutta tämä kansi ainakin on välittömästi mieleenpainuva, mitä ei aina AA:n kansikuvista voi sanoa. 
Piirros saa tosin pohtimaan sitä, miten viikset ankoilla tarkalleen ottaen toimivat. Ymmärrän esim. Roopen, Taavin, Kulta-Into Piin ja Kroisos Pennosen kohdalla sen, että kyseessä on jonkinlainen parta/pulisonkijärjestely, joka kasvaa pään ja kaulan untuvasta, mutta miten ankka voi kasvattaa viikset? Täytyykö kaikkien miespuolisten ankkahahmojen ajella nokkansa aamuisin, jos mielivät pitää sen karvattomana? Ehkä nämä seikat pitää suosiolla jättää vielä minuakin suurempien nerojen pohdittaviksi.

Mikä neronumerosta sitten tekee niin nerokkaan? Lehden tarinoissa on Ankkalinnan älymystö tavanomaista vahvemmin edustettuna. Pelle Peloton esiintyy peräti neljässä tarinassa, joista kolmessa hän on pääosassa - tosin yksi näistä pääosista osuu yksisivuiseen vitsisarjaan. Muissa kertomuksissa nähdään pitkästä aikaa Hessun ihmeveljenpoika Pikku-Pelle (jota en erityisemmin ole kaivannut) ja Taavi Ankka (jota olen AA:n sivuille hieman ikävöinyt).

Mark ja Laura Shaw'n kirjoittamassa ja Rodriquesin piirtämässä johtosarjassa Reilua peliä Pelle Peloton nähdään sivuosassa; juonen pääosa keskittyy Akun ja poikien ristiriitoihin. Johtosarjoissa havaittu talviteema jatkuu yhä: Ankkalinnassa järjestetään suuri talviurheiluspektaakkeli, jolla voi olla suuri merkitys kaupungin tulevaisuudelle tapahtumajärjestäjänä ja turistirysänä. Syystä, jota emme tiedä, on katujen auraus ulkoistettu Akulle ja hänen "pätevälle lumiauratiimilleen". Hmh. Luulisi, että isolla kaupungilla, joka haluaa olla tapahtumakeskus ja jossa sentään on luminen talvi joka ainoa vuosi, olisi omasta takaa aurauskalustoa. Aku määrää pojat lapioimaan kotitalon pihan puhtaaksi lumesta samaan aikaan kun hän itse hoitaa pormestarin tonttia. Jokin tässä lähtötilanteessa ei vakuuta minua sitten yhtään, mutta antaa mennä. Pojat kuitenkin haluavat valmistautua sudenpentujen suureen lumisotatapahtumaan, ja tämä tuottaa talouteen ristiriitaa ja ympärille katastrofia. Pelle ehtii mukaan vain pariin ruutuun pohjustamaan lumisuojakeksintönsä.

Kertomus on heikohko. Siinä ei ole mitään kovin näyttävää tai kiinnostavaa, eikä edes huipennuksen visuaalisista mahdollisuuksista oteta kaikkea irti. Lisäksi tapa, jolla pojat tieten tahtoen harhauttavat Akua, on suorastaan hengenvaarallinen ja täysin edesvastuuton. (Joskus tuntuu siltä, etteivät nämä ulkomaalaiset kirjoittajat ja piirtäjät ymmärrä, miten lumi toimii ja miten painavaa se todella voi olla. Lisäksi loppuratkaisun kannalta on oleellista se, millaisista asemista arvovieraat mäkihyppykisaa seuraavat, eivätkä tarinassa esitetyn asemoinnin perusteella sen paremmin käsikirjoittajat kuin piirtäjäkään tiedä juuri mitään mäkihypystä yleisöurheilun muotona.) 
Lopussa sentään pojat joutuvat pohtimaan toimintansa kestävyyttä sudenpennun hyveellisyyttä edellyttävästä näkökulmasta, mutta tarinassa esitetty hämäys on niin julma ja vaarallinen, että tieten tahtoen tehtynä kuolemantuottamussyyte ei ole kaukana. Eikä kyse ole tällä kertaa mistään piirrettyjen alasin päähän -komiikasta, vaan yksinkertaisesti tavasta, jolla poikien ei tulisi koskaan hahmologiikkansa ja luonteensa perusteella huoltajansa henkeä tahallaan vaarantaa. Tätä en valitettavasti voi antaa anteeksi, ja kun lisäksi loppukin on varsin laimea, on lopputulosta pidettävä korkeintaan keskinkertaisena. Rodriques osaa tosin piirtää todella hauskoja ilmeitä, joita tässä sarjassa nähdään niin pormestarin kuin Akunkin kasvoilla:

Tämän melko alavireisen sarjan perään Pelle nähdään Daan Jippesin yksisivuisessa vistissä, joka perustuu Carl Barksin ideaan. Jippesin kynänjälki loistaa ja tarinakin on vapaa häneen toisinaan iskevästä liioittelunhalusta.
Jens Hensegårdin kirjoittamassa ja Feriolin piirtämässä Pelle-kertomuksessa Tehokas tehoste keksijämme kutsutaan ratkaisemaan harrastajateatterin tehosteongelmaa. Produktio on Peter Pan, ja mukaan on ängetty jonkin verran kuvastoa Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta - josta en muuten pidä. Erityisesti inhoan Helinä-keijua, josta on ikävä kyllä kuitenkin tehty Disney-imperiumin symboli. On kieltämättä hauskaa nähdä tämä ärsyttävä taikaolento ihmettelemässä oikeasti hyvän ja mielenkiintoisen hahmon paljon suurempaa kompetenssia:

Kuusisivuisessa hupikertomuksessa on kosolti silmänruokaa ja muutama erittäin näyttävä ruutu, joista paras pääsee ansaitusti puolen sivun kokoon. Lopetus tosin on hieman lattea ja loppuselitys päättää tarinan aika äkisti. Miksi muuten tarinaan otettiin mukaan myös juuri Hannu? Ei siinä mitään pahaa ole, varsinkin, kun Ferioli osaa piirtää Hannun erittäin hyvin - hän tuntuu kuuluvan piirtäjissä siihen vähemmistöön, joka tajuaa, miten Hannun nokka toimii.

Pelle nähdään vielä nelisivuisessa tarinassa Vuoden keksijä. Pat ja Carol McGrealin käsikirjoittamassa ja hieman yllättävästi Marco Rotan piirtämässä kertomuksessa Pelle yrittää keskittyä kilpailutyöhön samalla, kun ankkalinnalaiset kiikuttavat hänelle rikkinäisiä kodinkoneitaan ja muita vempeleitään korjattaviksi. Kertomus on vähänkin kokeneemmalle lukijalle nolostuttavan ennalta-arvattava ja lopetuksen päälle liimattu opetus näyttää falskilta musikaalinumerolta, mutta sarjassa on mielenkiintoisetkin puolensa. Rota ei ole omimmillaan, kun kerronta pysyttelee interiööreissä, mutta on silti mielenkiintoista nähdä hänen tulkintansa Helunasta. 

Helunan kahvinkeitin oikuttelee. Arvatkaapa muuten, mistä Heluna saa maidon kahviinsa.

Eräs Pelle, siis Hessun veljenpoika Pikku-Pelle, kohdataan Paul Murryn piirtämässä sarjassa Naamiaiset, joka on aiemmin julkaistu AA:n numerossa 19/1978. Kysymys tähän väliin: olikohan aikoinaan suomentajilta kovinkaan näppärä ratkaisu järjestää asiat niin, että samassa sarjakuvauniversumissa seikkailee kaksi toisiinsa mitenkään liittymätöntä huippuälykästä keksijähahmoa, joiden molempien nimi on Pelle? Vastaus tähän perään: ei ollut kovinkaan näppärä ratkaisu. Minulla ei sinänsä ole mitään Pikku-Pelleä vastaan hahmona, ja joskus hänestä ja Hessusta on saatu yhdessä mielenkiintoistakin dynamiikkaa, mutta tässä kertomuksessa hän esiintyy vain muutamissa ruuduissa ja käyttäytyy varsin epämiellyttävästi ja alentuvasti.
Ideana on, että Mikki & kumpp. järjestävät naamiaiset, ja Hessu ja Pikku-Pelle ovat päättäneet pukeutua toisikseen.

Pikku-Pelle vaikuttaa tässä kertomuksessa - jossa hän on sivuosassa - varsin sietämättömältä tapaukselta, joka sanailee avoimesti setänsä vähäisestä älykkyydestä ja omasta erinomaisuudestaan. Se ei minusta sovi hahmolle, ja asennetta voi pitää käsikirjoitustaholta (jota emme tunne) anti-intellektuaalisena. (On todettava, että Hessulla ja Pikku-Pellellä on naamiaisten hauskimmat asut - Minni on joku keijukuningatar, Mikki näemmä Robin Hood, Heluna hulatanssija ja Polle taas joku satunnainen heinähattu(?))
Hupi alkaa, kun paikalle saapuu professori Korppu, joka luulee Hessua Pikku-Pelleksi ja ottaa tämän mukaansa polttoainelaboratorioonsa mullistavia keksintöjä viimeistelemään. Kyllä tästä neljän sivun verran kelpo harmitonta hupia irtoaa.

Kaikkein mielenkiintoisin lehden tarinoista on yllättäen kertomus Taavi Ankka tarttuu syöttiin. Tony Stroblin piirtämä tarina on julkaistu aiemmin AA:n numerossa 21/1964. Tarina on sinänsä huvittava, muttei kovin kummoinen. Nelisivuinen kertomus (jossa esiintyy Heluna jo toistamiseen samassa lehdessä!) kuitenkin paljastaa jotakin kiehtovaa Taavin taustoista. Taavi on näet hulluna gulassiin ja hänellä on hallussaan sukunsa perintöresepti ko. unkarilaisesta ruokalajista - ja resepti on kirjoitettu unkariksi!

Hauska repliikki, varsinkin ilman kontekstia.

Taavihan on esitelty meille animaatiohahmona (kuten tämän numeron Oma nurkka -palsta kertaa), joka on Wienistä ja nimeltään kiistattoman teutoninen Ludwig von Drake. Hänhän puhuu englanniksi paksulla itävaltalaisella korostuksella. Mutta tämän sarjan paljastukset antavat ymmärtää, että Taavin sukujuuret ovat Unkarissa. Tämä ei ole sinänsä mahdotonta. Unkari kuului varsin pitkään Itävaltaan, ja unkarilaisessa ylimystössä tapahtui toisinaan tiettyä saksalaistumista. Ja Taavihan on kaiketi ainakin maalaisaatelissukua, kuten nimen von antaa ymmärtää. Tämä on hyvin kiehtovaa. 2000-luvulla muuten Aku Ankassa julkaistiin uutta tuotantoa oleva ja erittäin hyvä Taavi-sarja, jossa hahmo sijoitettiin hänelle sopivaan ympäristöön Ankkalinnan yliopistoon ja jossa hänen mieliruoakseen paljastui wieninleike, jota hänen (hyvin iäkäs) äitinsä yhä lähetti pojalleen lentopostina. Miten Taavi on päätynyt Ankkalinnaan? Pakeniko hän 1930-luvulla epäsuotuisaa poliittista ilmastoa? Rekrytoitiinko hänen osaamisensa Yhdysvaltain palvelukseen sodan jälkeen? Se jää varmaankin arvoitukseksi, mutta tällaiset gulassin kaltaiset tiedonmurenat ovat kiehtovia.

Ikävä kyllä Taavin kohdalla suomentajat ovat jälleen töpänneet.

Kun hahmon nimi on Ludwig von Drake ja hänet esitellään uutena tulokkaana, itsetietoisena nerona ja tiedemiehenä, joka puhuu hassulla korostuksella, ei ole juuri järkeä esitellä häntä suomalaisella nimellä, joka ei poikkea mitenkään muista Ankkalinnan asukkien nimistä. Suomentajien olisi pitänyt antaa hahmolle edes hieman germaanis-ulkolaiselta kalskahtava nimi. "Tavallisella" nimellä varustettuna Taavin wieniläistausta ja gulassipuheet vaikuttavat jotenkin... vielä tavallistakin postmodernimmilta.

Joka tapauksessa pidän Taavista ja näkisin häntä mielelläni useammin Aku Ankankin sivuilla. Ymmärtääkseni pitkään lähinnä muutaman kustantamon toimittajan mukaan Taavi ei ole käyttökelpoinen hahmo. Nämä toimittajat eivät, jos tätä mieltä ovat, ymmärrä Taavin hahmoa laisinkaan. Hän ei ole Pellen kaltainen keksijä, vaan luonteeltaan teoreettisempi ja hajamielinen yleistiedemies. Hän ei suinkaan ole pelkkä Pellen ja Roopen yhdistelmä; moinen arvostelma on pinnallisuudessaan naurettava. Sen myönnän, että Taavi sopii päähenkilöksi lähinnä lyhyisiin ja hyviin vitsisarjoihin, mutta sivuhahmona muissa sarjoissa hänellä olisi runsaasti potentiaalia, sillä hänen avullaan voi kirjoittaa monta juonenkuljetusta keventävää vitsiä.

Lehden päättää Carl Barksin yksisivuinen Aku-vitsisarja Neronleimaus vuodelta 1952. Se on valittu nimensä (jota sillä alun perin ei tietenkään ollut) perusteella päättämään neronumero merkeissä, joka ylistää arkista joskin hyvin eksentristä kekseliäisyyttä.

Epätasainen, mutta joka tapauksessa mielenkiintoinen numero, jossa on riittävästi hyvää. Voisi olla enemmänkin.

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.  

Aku Ankka 4/2013 (ja naishahmoista Ankkalinnassa)

Vuoden neljäs Aku Ankka -lehti on lojunut jo puoli viikkoa luettuna, joten on korkea aika suoda sille lyhyt arvio. Ja kirjoittaa pienoisessee mielenkiintoisesta tangentista.

Siinä missä aiemmat kolme tämänvuotista numeroa ovat kokonaisarvioissani nousseet hyvän tasolle, on numero neljä keskinkertainen tapaus. Sen tarinakokonaisuus ei liiemmin säväytä. Paco Rodriguezin taiteilema kansi nyt kuitenkin on näpsäkkä ja Akun turhautunut ilme hyvin tilanteeseen sopiva yhdistelmä ärsytystä ja absurdin kohtalon tyyntä hyväksymistä. Tämä on juuri alistuneen tunnelman ansiosta hauskempi kuva kuin sellainen, jossa Aku olisi pantu kauhuissaan ällistelemään tien avaruudenviitan ilmoittamaa etäisyyttä.

Johtosarjana on Lars Jensenin käsikirjoittama ja Feriolin piirtämä Iines-tarina Kuka on Iines Ankka? Se käsittelee lähtökohdiltaan hyvinkin mielenkiintoisesti Iineksen identiteetti- ja rooliongelmia ankkasarjakuvan maailmassa. Tarina alkaa Iineksen päiväkirjamerkintänä. Hän ajautuu identiteetti- ja itsetuntokriisiin, kun kerätessään rahaa hyväntekeväisyyteen kuulee kahden leidin vaihtavan muutaman sanan. Tarkemmin ottaen seuraavat sanat:

"Älä huomioi tuota rahanruinaajaa, Yrsa. Hänen sulhonsa on se moukkamainen Aku Ankka, joka saapui pormestarin tanssiaisiin merimiesasussa."

Iinestä piinaa ajatus siitä, että ihmiset tuntuvat määrittelevän hänet vain jonkun tyttöystäväksi. Hän jopa kirjoittaa:

"En ole koskaan ollut muuta kuin Aku Ankan mielitietty."

Tässä itsekriittisessä arvostelmassa on kosolti totuutta. Iines on alkujaan luotu pelkästään Akun tyttöystäväksi, jotta nousussa olleelle ankkahahmolle saataisiin kirjoitettua lisää koomisia tilanteita. Ineksen varhaisversio nimeltään Donna näyttäytyi Meksikoon sijoittuvassa lyhytpiirretyssä Don Donald vuonna 1937, mutta sarjakuvamaailman omassa todellisuudessa häntä pidetään yleensä (silloin äärimmäisen, äärimmäisen harvoin, kun hän esiintyy) erillisenä hahmona ja Iineksen vanhana kilpailijana. Omalla nimellään ja virallisesti Iines Ankka esiteltiin vuonna 1940 animaatiossa Mr. Duck Steps Out, jonka on käsikirjoittanut itse Carl Barks, joka tuolloin työskenteli Disneyn animaatiopuolella. Iines ilmaantui nopeasti Bob Karpin ja Al Taliaferron Aku-sanomalehtisarjakuviin vakituiseksi hahmoksi ja siitä lähtien kuulunut Ankkalinnan vakituiseen henkilögalleriaan. Monasti on Aku hänet nolannut, ja lukemattomia kertoja ovat Aku ja Hannu hänestä taistelleet. Mutta itse hän ei ole ollut kovinkaan aktiivinen. 

Tämä huomio ei sinänsä ole kovin vallankumouksellinen - ei tarvitse olla vakaumuksellinen feministi huomatakseen, että Disneyn sarjakuvamaailmassa ei ole yllin kyllin aktiivisiin rooliin kirjoitettuja naispuolisia hahmoja. On kuitenkin Jenseniltä ansiokasta tuoda tämä huomio avoimesti esiin osana Iines-tarinan (harvinainen ilmiö sinänsä) juonta. Iineksen pohdinnat tässä johtosarjassa lähestyvät sarjakuvan sisäistä metatasoa, jossa päähenkilön huomiot pätevät niin hänen tuntemuksiinsä tässä nimenomaisessa seikkailussa kuin hänen hahmoonsa Disney-sarjakuvan kokonaisuudessakin.

Disney-sarjakuvassa - kuten monessa muussakin fiktiokertomuksia käyttävässä mediassa - miespuolinen hahmo esitetään normina, ja naiset tämän normin feminiinisinä muunnelmina tai poikkeamina. Syy voi olla siinä, että tietyt mediat on erityisesti suunnattu markkinointimielessä pojille ja jotkut tytöille. Syytä voi piillä siinäkin, että ehkä käsikirjoittajat ovat useammin miehiä eivätkä ole varmoja, osaisivatko kirjoittaa uskottavan naispuolisen hahmon (vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään mahdotonta: kannattaa kirjoittaa henkilöitä eikä niinkään sukupuolia, jos tavoitteena on olla toimiva ja vakuuttava).

Esimerkkejä maskuliinisesta normituksesta on Disneynkin sarjakuvissa vaikka kuinka. Periaate oli etenkin alkuaikoina hyvin yksinkertainen. Jos tarvitaan Mikille romanttinen intressi, mitä tehdään? Piirretään Mikille erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan sitä Minniksi. Entä jos Akulle tarvitaan vastaava? Piirretään Akulle erottuvat silmäripset, rusetti ja korkokengät ja kutsutaan tulosta Iinekseksi.

Parasta myös tehdä rusetista vaaleanpunainen. Ettei jää kenellekään epäselväksi, että kyseessä on nainen. (Iineksen ensiesiintyminen animaatiossa Mr. Duck Steps Out, 1940)

Vaikka tämä uusien hahmojen tekeminen tiettyjen feminiinisten markkerien lisäämisellä olemassa oleviin miespuolisiin hahmoihin onkin hieman omituinen tapa toimia, ei sitä enää juuri harrasteta. Ongelmaksi muodostuukin se, miten usein näin luodut naishahmot jäävät ilman kunnolla kehitettyjä luonteenpiirteitä ja kertomuksellista aloitekykyä. Epäilläänkö arviotani epäreiluksi? No hyvä on, tehdään testi. Kootkaa porukka. Tehtävä on seuraava:

Kuvailkaa seuraavia hahmoja mainitsematta kuvauksessanne kertaakaan, miltä ne näyttävät ja mikä on niiden suhde muihin hahmoihin:

1. Hessu Hopo
2. Minni Hiiri

En usko, että naishahmojen marginaalisuus Disney-sarjakuvissa kielii mistään tietoisesta syrjinnästä. Henkilögalleria on vain muodostunut tiettynä aikana tiettyjen periaatteiden (joihin kuuluu taloudellisuus) mukaan. Mutta pidän kiistattomana sitä, että Disney-sarjakuvissa olisi tilaa ja tilausta myös luontevammin aktiivisille naispuolisille hahmoille. Tämä suuntaus on kaikeksi onneksi vahvistunut merkittävästi viime vuosikymmeninä. Kyse ei ole siitä, että pitäisi alkaa järjestelmällisesti Roope-sedän sijaan tarinoida Mummo Ankasta. On näet selvää, kumpi näistä hahmoista on lähtökohtaisesti mielenkiintoisempi. Mutta samalla on kannatettavaa panna käsikirjoituksiin hieman lisää ajatusta, jotta naispuolisista hahmoista saataisiin hieman enemmän... kokonaisen hahmon kaltaisia. Tämä pätee tietysti kaikkien tarinoiden kaikkiin hahmoihin, olivatpa nämä sitten sivu- tai pääroolissa. Kyseen ei tarvitse välttämättä olla edes feminismistä, vaan kunnianhimoisiin ja monipuolisiin käsikirjoituksiin pyrkimisestä.

Se siis asiasta yleisemmällä tasolla. Mitä tässä tarinassa sitten tehdään Iineksen aktivoimiseksi? Ehh... ei hirmuisesti. Ajatus ja pyrkimys on hyvä, mutta lopputulos ei aivan tee tavoitteille oikeutta. Jutun juoni on, että masentuneen Iineksen ystävät tulevat piristämään häntä.

Niin, muistatteko nämä Iineksen ystävät? En minäkään. Yleensä Iines hengailee Klaara Kotkon ja Helunan kanssa. Tämä trio sen sijaan koostuu vaaleasta suippokorvaisesta haltiarodun edustajasta(?), rotevasta naisihmisestä, joka tuo etäisesti mieleen Peukaloisten partiojohtajat, ja vesilinnusta, joka näyttää kampausta vaihtaneelta Riitta Hanhelta. 

Ymmärrän, että tällainen tarina tarvitsi tavallisesta poikkeavan ystäväkokoelman. Heluna ja varsinkin Klaara ovat vielä stereotyyppisempiä tapauksia kuin Iines, ja suoraan sanoen luonteeltaan turhan... tyhjäpäisiä mihinkään palkitsevampaan, dynaamiseen seikkailuun. Mutta näiden uusien "vanhojen" ystävien kohdalla on toinen ongelma: heidän luonteistaan tiedämme lukijoina vielä vähemmän. He ovat selvästi avuliaita ja rempseitä, mutta ei heidän välillään juuri eroja ole. Tarkoituksena on tietysti varmaankin osoittaa, että Iineksellä on Akusta erillinenkin elämä, omia ja aivan omaehtoisia ihmissuhteita. Se käy kyllä selväksi, mutta ystävysten välisiä suhteita ei valoteta yhtään enempää. Se tekee kertomuksesta heti laimeamman.

Joka tapauksessa ystävykset päättävät viedä Iineksen ostoskeskukseen kahville, koska... no, ostoskeskus, naiset, tajuatteko? Feminismi RULES! 
Kvartetti lähtee liikkeelle talvisen Ankkalinnan lumisille kaduille futuristisella ilmatyynyaluksella, ja lukijoille tarjotaan hieman interaktiota, jossa Iines on kärkäs vastaamaan eteen sattuviin vaikeuksiin. Se ei ole yhtään hassumpaa, mutta keskustassa tarina muuntuu melko väkisin väännetyksi rikosjutuksi. Iines esitetään neuvokkaana, mutta tarina ei muuten tee itse ilmoitetun probleeman käsittelyn suhteen juuri mitään mieleenpainuvaa. Se nojaa liiaksi sokeaan sattumaan paljastaakseen paljoakaan Iineksen luonteesta. Lopussa tosin nähdään varsin mukava kohtaus Akun ja Iineksen suhteesta.

Odotin tarinalta ehkä liikoja, kun se otti esiin Iineksen hahmon ongelmallisuuden. Mitään suurta ei ratkottu ja juoni karkasi erittäin kaukaa haettuun suuntaan. Feriolin piirrosjälki on kuitenkin todella hyvää.

Vaikka johtosarja antaakin minulle ehdottomasti eniten ajattelemisen aihetta, kaikkein parhaiten minua tämän AA:n kertomuksista miellyttää Gorm Transgaardin ja Maximinon ankanpoikaseikkailu Koiravoimaa, jossa pojat perustavat Pulivarin, vanhan nojatuolin ja suksiparin avulla omintakeisen taksiyrityksen talviseen Ankkalinnaan. Kuusisivuinen tarina on näppärä, viihdyttävä ja notkeasti piirretty. Lisäksi ilmeikästä Pulivaria on hauska nähdä.

Tupu, Hupu ja Lupu ovat mukana myös Gail Renardin, Peter Snejbjergin ja Andrea Ferrarisin Alaskaan sijoittuvassa seikkailussa Roope-setä iskee jälleen. Tarina on melko laimea ja ennalta-arvattava, vaikka se tekeekin parissa kohdassa muutaman kivan sukelluksen Roopen menneisyyteen. Ei siitä mihinkään pääse, että tämä kertomus on erittäin nopeasti unohtuva keskinkertaisuus. Ferrarisin piirrosjälki on Aku Ankan sivuilla johdonmukaisesti parempaa kuin taskareissa, missä hänen tuotantoaan on useammin näkynyt. En tiedä, muuttaako taiteilija tietoisesti tyyliään tanskalaisille työskennellessään vai onko kaiken takana eri tussaaja tms.

Lehdessä on myös Daan Jippesin kelpo yksisivuinen vitsisarja, yksi visuaalinen Pepi-puujalkastrippi ja erittäin mitätön kuusisivuinen Mikki-tarina Temppu jos toinenkin (Venni Veislinger & Maya Åstrup - Angel), jossa Mikki ottaa suojiinsa tuntemattoman ja temppuilutaitoisen spanielin (kai, koirarodut eivät ole ihan hanskassa minulla) ja yrittää etsiä sen oikean omistajan. Silmiinpistävää tässä alavireisessä täytetarinassa on hämmästyttävä vitsien puute, mikä tekee lukukokemuksesta pitkästyttävän.

Näillä eväillä ei numeron kokonaisarviota voi juuri keskinkertaista korkeammalle tökkiä. Mutta olipa joukossa sentään paljon ajatuksia herättävä sarjakuvakertomus, jos ei ehkä itsessään kaikkein onnistunein. Ansio silti sekin. 

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä. 

Aku Ankan taskukirja 397: Perhosvaikutus

Tuplatapaus Perhosvaikutus aloittaa uuden taskarivuoden. Mutta millaisissa merkeissä? Katsotaan. Tarinoita on lähemmäs parikymmentä, joten arviot jäävät kiistattomasta arvovaltaisuudestaan huolimatta väistämättä ylimalkaisiksi.

Taskarin nimikkokertomus, Fausto Vitalianon kirjoittama ja Marcojen Gervasion ja Mazzarello piirtämä Perhosvaikutus, on nostettu aivan ansaitusti niteen kanteen. Se on nimittäin ripeätempoinen seikkailu, jossa vitsejä tuntuu tulevan päin näköä konekiväärimalliin. En suinkaan valita. Itse kertomuksen käynnistää kaukaa haettu kaaosteoreettinen asetelma, jossa kahden perhosen elintapojen muuttuminen aiheuttaa globaalin ekokatastrofin, jota Roope ja Aku lähtevät tiedemiestukea antavien Taavin ja Pellen kera ratkomaan.

Käsikirjoitus on hauska ja käyttää hahmoja älykkäästi. Huumori on harvinaisen toimivaa ja oivaltavaa. On erityisen ilahduttavaa, että Taavia käytetään tehokkaasti, hauskasti ja juonen kannalta merkityksellisesti sen sijaan, että hän olisi pelkkä pakollinen informaatiovarasto, jolta kuunnellaan parin ruudun luento jostain muinaisesta aarteesta, joka käydään sitten löytämässä. Sellaista on näet ollut hieman turhan paljon joskus. Ohessa näyte kertomuksen monipuolisesta ja hahmouskollisesta huumorista:

Oletan, että viittaus Eduard Uspenskin lastenkirjaklassikkoon on suomentajan keksintöä ja parhaasta päästä tällaisten hupsujen irtoviittausten joukossa. Se ei vaikuta tippaakaan häiritsevältä lukijoista, jotka eivät tunnista viittausta, ja referenssin kekkaaville se on ylimääräinen ilonaihe. Taavin deltiologiset faktat eivät tunnu tosin pitävän paikkaansa, sillä ensimmäinen kaupallisen postikortin patentti annettiin philadelphialaiselle painatusmestari John P. Charltonille jo vuonna 1861, ja tätä ennenkin yksityisiä postikortteja oli esiintynyt harvakseltaan. Muistakaapa tämä uuteen, korjattuun laitokseen!

Joka tapauksessa Taavia käytetään tarinassa onnistuneesti keventävänä ja koomisena hahmona. Hahmotulkinnassa on menestyksellä palattu alkulähteelle Taavin ensimmäisiin televisioesiintymisiin. Tässä sarjassa hänet esitetään hyväntahtoisena, mutta auttamattomasti omaa ääntään ja valtaisaa sivistystään rakastavana hajamielisenä hupsuna, jonka omanarvontunto on kanssaeläjien aina syytä ottaa huomioon. Minusta on hykerryttävän hauskaa ja tarkkanäköistä kirjoittamista, että Taavi on niin ylisivistynyt palikka, että hänen käsityksensä vakuuttavasta postinkantajan roolista edellyttää esoteerisen postitrivian omahyväistä esittelyä. Siinä on tiedemies, jolla ei ole turhan paljon kosketuspintaa normaaliin käytännön elämään.

Myös Roope, Aku ja Pelle saavat jokainen mielekkään osan tässä komeassa, neljään osaan jaetussa seikkailussa. Myös Taikaviitta (josta en hahmona pidä) tekee lyhyen vierailun, joka on parodisessa rutinoituneisuudessaan kertomuksen hauskimpia kohtauksia. Kaikki kertomuksen elementit toimivat, mutta ennen kaikkea sitä kannattelee loputon vitsien hyöky ja narratiivin suhteellinen ennalta-arvaamattomuus. Itse tarinan premississä ei ole kummempaa järkeä, mutta esimerkiksi aikamatkustus ja ympäritöongelmat tulevat käsitellyiksi poikkeuksellisen hauskasti ja viihdyttävästi. Kertomus tuhlailee jopa sivuhahmojen kohdalla ylitsepursuavaa komiikkaa:

Aika hauskaa varsinkin kun muistaa, miten tökerösti ja huumorittomasti ympäristöuhkia on Disney-sarjakuvassa toisinaan käsitelty. Tämä laaja seikkailu on käsikirjoittajalta todellinen voimannäyttö, joka kestää useita lukukertoja, ja yksin sen takia pidän tätä pokkaria hyvänä hankintana. 

Mikki käsittelee myös ympäristöteemoja Mik de Hiir -seikkailussa (ne ovat oma sarjansa) Piguazulin henki, jossa tarkastellaan ihmisen toiminnan vaikutuksia Brasilian sademetsiin arviolta 1800-1900-lukujen taitteessa. Giorgio Pezzinin kirjoittama ja Massimo De Vitan tuttuun lennokkaaseen tyyliinsä piirtämä seikkailu on kohtalaisen hyvä. Minusta mielenkiintoisinta kertomuksessa on sen holistinen ja panteistinen, syvästi mystifioiva luontokäsitys. Pidän siitä, että Mikin kertoja-esi-isä ei ole suoraan mikään moderni luonnonsuojelija, joka olisi kaikkine tietoineen ja asenteineen vain sijoitettu menneisyyteen, vaan epäilevä ja epävarma havainnoija. Vaikka kertomus syleileekin panteistista luonnonsuojeluajattelua, esittää se ihmisen taloudellisten ja kulttuuristen intressien ja edistysajattelun ristiriitaisuuksia Disney-sarjakuvan maailmassa varsin kypsällä ja pitkäpiimäiseen saarnaamiseen lankeamattomalla tavalla. Siitä plussa.

De Vitalta on mukana toinenkin tyylinäyte, Bruno Sardan käsikirjoittama hauska Indiana Hopo -seikkailu Vain yhden hammassäryn tähden. En pidä Taikaviitasta, mutta Indiana Hopoa vastaan minulla ei ole mitään. Hän kun ei pelaa tuplahenkilöllisyyksillä. Viihdyttävä seikkailu paljastaa urhean Indyn pahimman pelon:

Dentists. Why did it have to be dentists? Menevä hupailu ei ole eeppisintä Indyä, mutta se tajuaa hyödyntää hahmosidonnaista huumoria. Ja on toki aina parempi ja älykkäämpi kuin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta.

Perhosvaikutuksen jälkeen eniten tässä taskarissa minua miellyttää viikinkiajan Skandinaviaan sijoitettu historiallinen Mikki-seikkailu Minnhild ja pohjanmiehet. Humoristinen ja oivaltava käsikirjoitus on Roberto Gagnorin työtä, ja persoonallisesti irrottelevat piirrokset Stefano Intinin käsialaa. Intini ei ehkä olisi ykkösvalintani tällaiseen historialliseen seikkailuun. Hänen piirrostyylinsä sopii minusta paremmin arkielämän komedian kuvitukseen, mutta lopputulos on näinkin varsin hyvä. Tarina käsittelee Mikin, Hessun ja Pollen viikinki-inkarnaatioiden yrityksiä suojella rauhallista kylää barbaaristen ryövääjien tihutöiltä. Asetelma säilyttää tuoreutensa ja yllätyksellisyytensä, kun Mikistä ei olekaan tehty perinteisintä sankaria, vaan sivistynyt ja aavistuksen nynnymäinen taiteilija. Tämä toimii erinomaisen hyvin, ja omaperäinen ratkaisu pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Tarinan lisävahvuutena on hauska, anakronismeilla leikittelevä lokalisaatio, jonka epäilen olevan suomentajain tekosia. Nimistöä ja skandinaavista kirjaimistoa käytetään hieman klassisten Asterix-sarjakuvien tapaan ääniefektejä myöten. Ohessa hieman skandinaavisten aakkosten juhlaa:

Mukana on myös tavalliseen tapaan joukko enemmän ja vähemmän perinteisiä, kelvollista tasoa edustavia vitsi- ja seikkailusarjoja. Riccardo Secchin rikosseikkailussa Mikki Hiiri ja merkillinen murtosarja on hauska ja ovela juoni, mutta Silvio Cambonin kuollutsilmäiset hahmot jättävät minut aina hieman kylmäksi. Kaasi ja Murske seikkailevat buddy cop -hengessä Marco Gervasion kohtuunäppärässä kertomuksessa Aukottomat alibit, ja Alessandro Perinan Musta Pekka -yksisivuinen Rankka keikka valottaa rikoksen maailmaa kriminaalin (epäonnisesta) näkökulmasta. 

Rikoksen parissa liikutaan myös Emanuela Negrinin ja Lucio Leonin tarinassa Aku Ankka ja piiiitkä yö, jossa Karhukopla yrittää läpäistä Roopen puolustuksen käymällä tämän yltiötehokkaan (ja edullisen) yövartijan unirytmin kimppuun. Tämä on sangen perinnetietoinen italialainen ankkaseikkailu, mutta se on hyvin laadittu ja viihdyttää vissisti koko kestonsa ajan.  Ainoa häiritsevä yksityiskohta tarinassa ovat omituiset suippopäiset karhukelmit:

Miltä tällaisen... olennon kallo näyttää?

Kolme näistä hyvää keskitasoa edustavista kertomuksista kuuluu selvästi farssin lajityyppiin. Italialaiset ankantekijät kirjoittavat toisinaan hyvinkin sattuvia ja hauskoja farsseja, joten en valita. Tyylipuhtain tapaus on työparin Ennio Ecuba - Vincenzo Lauria käsikirjoittama ja Alessandro Gottardon (kunnianhimottomalla rutiinilla) piirtämä sosiaalinen tapakomedia Keräilijä ajan hermolla, jossa Aku yrittää vakuuttaa Hannun ja Iineksen sekä tämän taiteentuntijatutun kuvataiteellisesta kompetenssistaan taidelainaamosta rahtaamillaan tauluilla, joita esittelee omana kokoelmanaan. Kohellus ei ole aivan hulvattominta lajia, mutta lähellä käydään ja johdonmukaisen hauskaa on.

Sosiaalisen pätemisen tarvetta käsittelee myös tarina Hienostuneesti sinun, joka on kategorisoitu Riitta ja Kuuno -kertomukseksi, vaikka pääasiallinen konflikti on Roopen ja Kroisoksen välillä. Gagnorin käsikirjoittama ja Salvatore Deianan piirtämä tarina vekottimesta, jonka avulla jokaisesta tulee seurapiirien henkevin yleissivistyksen sipuli, on kohtalaisen haalea tapaus, vaikka idea onkin kohtalaisen nokkela. Mielenkiintoista on myös huomata, että Ankkalinnan paremmilla seurapiireillä rahaa riittää, sillä he saavat pestattua John Cleesen tarjoilijaksi kokkareilleen:  

Olette tosin liemessä, jos kutsuillanne on saksalaisia.

Farssiin pitää sijoittaa myös Rudy Salvagninin kirjoittama ja A. Gottardon (edelleen melko kunnianhimottomalla rutiinilla) taiteilema Satellittisota, jossa Akun Touhon kustannuksella tekemä pila riistäytyy käsistä. Idea ja käsittely ovat hyvin nokkelia, mutta käsikirjoittajalla tuntuu olevan vaikeuksia lopettaa kertomus mielekkäästi, ja se tuntuukin vain lopahtavan kesken.

Touho ja Hansu -seikkailu Kesäloma maatilalla on Salvagninin ja Stefano Intinin hassuttelu. Omalta osaltani Touhon kohellus - jota italialaiset tuntuvat rakastavan - on melko lailla niin nähty, että siltä odottaisi jo jotain uutta, ja siksipä häntä kai "paritetaankin" niin usein muiden sivuhahmojen kanssa. Hansu ei vain ole kovin mielenkiintoinen hahmo, ja tätä kertomusta on pidettävä varsin vaatimattomana hupailuna.

Enrico Faccinin Pelle-tarina Aplodit ajallaan paljastaa keksijän olevan "intohimoinen oopperan ystävä". Tätä en ollut tiennyt. Pellellä on hyvä maku. Kyseessä on hauska pikku tarina siitä, miten erittäin pienen ongelman (käsien väsyminen suosionosoituksissa) korjaamisyritys johtaa maksimaaliseen sosiaaliseen katastrofiin. Pidän Faccinin piirrostyylistä, ja myös hänen huumorinsa vetoaa minuun. Kelpo hilpeily, ei tosin aivan hänen parhaitaan.

En pidä Taikaviitasta, onhan se jo sanottu. En pidä siitä, mitä tällainen kaksoisidentiteetti mielestäni tekee Akun persoonallisuudelle. Pidän kuitenkin jossain määrin Palle Pulpusta, ja Palle Pulppu -seikkailu Metakkamies toimii juuri sellaisena supersankarisatiirina, jota Taikaviitasta ei ole miesmuistiin saatu aikaiseksi. Corrado Mastantuonon rakastavasti kirjoittama ja Intinin, ainoan oikean Palle-piirtäjän, taiteilema seikkailu on typerä ja ihastuttavan tietoinen omasta typeryydestään. Lisäksi siinä pilkataan Taikaviittaa, mikä on aina hauskaa. Tämä hulvaton tarina on taskarin parhaimmistoa.

Seikkailusarjojen melko mitäänsanomatonta keskitasoa sen sijaan edustaa Aku-seikkailu Rikastuttamissäde. Carlo Panaron käsikirjoitus ei saa minua innostumaan, ja Vitale Mangiatordin piirrosjälki on hieman epätasaista, eikä hän aina tunnu pysyvän omien Ankka-malliensa anatomioiden puitteissa kovin johdonmukaisesti.

Vanhempaa tuotantoa edustaa taskarin toinen Aku ja Touho -tarina Tuulijärven aarre. Abramo ja Giampaolo Barosson suhteellisen ennalta-arvattavasti käsikirjoittama ja Romano Scarpan piirtämä kertomus on huomionarvoinen lähinnä ikänsä vuoksi. Piirrosjälki, juonenkuljetus ja melko hauskasti myös väritys sijoittavat sen menneiden vuosikymmenien taskarituotantoon. Kaikkein parhaiten iänmäärityksen kuitenkin vahvistavat sivuhahmojen suupielissä melko usein savuavat tupakat, joita ei totisesti enää nykyaikana näe. Itse tarina on helposti unohtuva ja melko tyhjänpäiväinen, mutta kyllä sen huvikseen lukee.

Sitten pahnanpohjimmaiset. Taskarissa on kaksi nolottavan huonoa tarinaa, joiden saksiminen kokonaan pois olisi kohottanut kokoelman tasoa huomattavasti. Massimo Marconin ponneton Musta Pekka -tarina Harkittu pako on niin yhdentekevä, kunnianhimoton ja laimea kertomus, että vihaksi pistää. Lisämiinusta tulee siitä, että piirtäjä Maria Luisa Uggetti on varmaankin huonoin ja lahjattomin taiteilija, jonka kädenjälkeä olen taskarin sivuilla tällä vuosikymmenellä nähnyt.

Tumpeloimman tarinan paikasta kisattaessa Harkittu pako saa kovan vastustajan sanalla sanoen ääliömäisestä Taikaviitta-tarinasta Puhdistajan kosto, joka on kaikkein geneerisintä ja persoonattominta ancient aliens -potaskaa vailla mitään järjellistä sisällystä. Tähän ala-arvoiseen typeryyteen on syyllistynyt Tito Faraci, ja hänen vähäisen käsikirjoituksensa on ruuduiksi piirustanut Andrea Ferraris, jota työ ei nähtävästi ole suuremmin innoittanut. En moiti häntä, sillä tällaisia tyhjiä uhka avaruudesta -likuhihnaturauksia mahtuu miljardi tusinaan, ja siinä kategoriassa tämä pitkästyttävä kohellus edustaa lajityypin mitättömintä osaa. Koko sarjassa on vain kaksi lievästi huvittavaa ruutua, joissa absurdisti tuhotaan korvaamaton muinaismuisto tavalla, joka muistuttaa minua hieman Simpsonien toisinaan viljelemästä huumorista, mutta muutoin koko kertomus on pelkkä turhauttava ja kiukuttava musta aukko.

Galaktinen kenraali Pötyjargon Yhdentekevän tähtijärjestelmästä hevonkukkumissiolla.

On vaikea päättää, kumpi näistä surkeista tekeleistä on huonompi. Kallistun tässä Taikaviitta-seikkailun puoleen. Siinä ei ole käytännössä sisältöä lainkaan. Jos haluat nähdä Taikaviitta-robotin tappelemassa tarkoituksetonta avaruusrobottia vastaan ilman mitään muuta sisältöä, on tämä sarja sinua varten. Kertomus on sitä luokkaa, että sillä saisi annettua yleisesti ottaen hyvätasoisista tai ainakin harmittoman mielikuvituksekkaista taskarisarjoista erittäin huonon ja jopa kasvatuksellisesti arveluttavan vaikutelman. Jos taskarit olisivat vain tällaista aivotonta mättöä, en suosittelisi niitä lukemistoksi lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa.

Onneksi paljon parempaa on tässä tuplataskarissa kosolti tarjolla. Nimikkotarina Perhosvaikutus on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja loput tarinoista vaihtelevan hyvää keskitasoa. Tässä seurassa kaksi pohjanoteerausta pistävät aika pahasti silmään, mutta toisaalta unohtuvatkin armeliaasti nopeammin.  

En omista oikeuksia skannaamieni sarjakuvaotteiden kuva- ja tekstimateriaaliin. Ne omistaa Sanoma Magazines Finland / Disney. Tätä skannattua tekijänoikeuden alaista materiaalia käytän havainnollistamaan arvostelujani Suomen lain suoman sitaattioikeuden piirissä.